Maisemakin on  kuin postikortti. Koiruudet sen kun porskuttaa ja kierii ja porskuttaa ja kierii. Lumen alta tulevat hajut ovat kumma kyllä niin paljon mielenkiintoisempia kuin ne olisivat ilman lunta päällänsä. Lenkkeilymme onkin sitten remmien kiristelyä vaan ei suinkaan aina eteenpäin. Itse mennä töpsöttelen eteenpäin kun tuleekin täys stoppi vähän väliä. Joko siellä takana makaa Luca ketarat pystyssä tai Ljuba juuttuneen nenästään kiinni lumihankeen tai kummatkin selällään sätkyttelemässä ja kierimässä lumisella tiellä. Vapaanakaan ei ole helppoa. Siis koirilla. Kun niitä hajuja on niin maan penteleesti ja ihan joka ilmansuunnassa. Eihän sitä pieni koira tiedä minne päin pitäisi kääntyä kun jo perille päästyään tuleekin takaapäin vieläkin houkuttelevampi haju ja taas poukkoillaan.

Lucalle on luoja suonut sellaisen karvapeitteen joka kerää kesällä puolet metsästä kotiin ja talvella vastaavasti kotiin tuomisina on jalat täynnänsä lumipalloja. Ljuballa ei tätä probleemaa esiinny. Tikut ja lumet varisee pois kävellessä. Vain siemenet jää turkkiin kiinni mutta nekin saa harjaamalla pois. Lucalta ei kannata edes ajatella harjaamista kun ne ovat sinne kikkuroihin oikein kunnolla kiertyneet. Sormin on jokainen tikku pois poimittava. Lumet ei sitten lähdekään kuin lämpimässä suihkussa.

Kävimme myös kääntymässä Porkkalassa kun sattui olemaan koulusta etäpäivä ja ilma oli mitä ihanin. Tämä siis ennen lumien tuloa.
Kävimme myös viime lauantaina Pirttimäessä kun olimme ensin olleet parisen tuntia palelemassa Petikon Mustin ja Mirrin ulkopuolella. Siellä kun oli taas Viipurin Koirien ruokakeräys ja tuotto oli vähintään yhtä hyvä kuin edellisilläkin kerroilla. Kuinka monta kiloa ruokaa tuli en tiedä mutta siinä oli kyllä sellainen kolme - neljä pakettiautoa ihan täynnänsä ruokaa ja muita tarvikkeita. Tällä kertaa pidettiin buffettiakin ja sekin tuotti yllättävän hyvin vaikka maksu oli täysin vapaaehtoista. Eräs Eltzie nimimerkillä kulkeva henkilö Viipurin Koirien keskustelupalstalta ansaitsee ihan julmetun ison kiitoksen kun oli sen buffetin tarjoilut taikonut esiin omin sekä isoäitinsä voimin.

Muuten ei ihmeempiä elämäämme kuulukaan ellei Lucan jatkuvia vatsavaivoja oteta lukuun. Viime viikonvaihde kun meni vesiripulilla taas. Eli on siis taas antibioottikuurilla. Nyt kyllä ihan normaalisti toimii vatsa mutta saa nähdä kuinka kauan. Jouduin siksi harmikseni jättämään ystäväni Ruutin synttärit väliin sillä Lucaa ei olisi voinut mukaan ottaa tartuntavaaran vuoksi ja se vikisi ulos tunnin välein pahimmillaan, joten ei olisi voinut yksin kotiinkaan jättää.

Koska kello on jo aika paljon niin laitanpa tänne nyt vaan kuvia ja sen jälkeen lähden koiruuksien kanssa iltapissalle.

Porkkalassa

Koskaan ei ole liian kylmä kylpemiselle

No Ljuba on vähän eri mieltä asiasta mutta multaa - sitä voi aina syödä

Kun merenrannalla ollaan on paras pitää kuuloelimet terästettyinä. Paras ääniaaltojen vastaanotto aikaansaadaan kun annetaan tuulen nostella niitä sopivaan vastaanottoasentoon.

Sitähän ei koskaan tiedä kuka tulee käymään

Vähän mamsia hirvitti kun Luca kukkoili jyrkänteiden reunoja pitkin. Tässä kohtaa jo suostui sentään laittamaan jarrut päälle.

Voi että, metsästäkin löytyi sopiva kylpyamme. Ei tarvinnut pienen vesikoiran päästä kärsimään ulkoisesta nestehukasta.

Ljuba kattelee mamsia kuin sanoen: "Ei se oo ihan viisas toi veikka. Mennä nyt jääkylmään veteen kun ei ole edes kuumissaan."

Vettä kun menee sisään niin onhan sen sitten myös tultava uloskin. Luonnon laki!

Kotinurkkien menoja

Tässä olikin ensimmäinen pakkaspäivä. Lunta ei vielä ollut nimeksikään. Kuten huomaa, pienet vesiripulit ei pahemmin Lucan tahtia haitannut.

Kävelimme siis Hannusjärven rannalle. Vähän piti Lucaa kovistella, ettei nyt sentään neulanohuelle jäälle sopinut mennä tepsuttelemaan. Onneksi löytyi muutakin mielenkiintoista tekemistä.

Niin se hämärä aina vaan laskee aikaisemmin, kuten tästäkin kuvasta huomaa. Pidän kuitenkin sen tunnelmasta vaikka se onkin hieman rakeinen eikä kovinkaan terävä. Ljuba näyttää jotenkin taianomaiselta kuvassa harmaita jäähileiden peittämiä kallioita vasten kun himmeä valo pilkistää esiin puitten takaa.

Tässä yritin ottaa Ljubasta kuvan yölenkillä katulampun alla ja ilman salamaa. Aavemainen tunnelma ja rakeinen koira. Mutta varjo näkyy hyvin.

Tämän näköistä on omalla pikku pihallani nyt.

Ja tämän näköinen lumiturpa sieltä oli sisälle pyrkimässä. Kiitän laminaattilattoitani, jotka kestävät pienet lumet päällään sen koommin kärsimättä siitä.

Myös Laurinlahden rannalla ollaan käyty...

...ja siellä riitti ihmeteltävää

Mitä nyt edestakaisin porskutteluiltaan kerkesivät...

Tämä kuva kertookin enemmän kuin tuhat sanaa.  Täytyy sanoa, että onnekseni trimmasin  Lucasta aika paljon karvaa pois viime viikolla koneella ja loppusilaukset sitten saksilla. Puoli muovikassillista täyteen pakattuna itse asiassa. Muuten tuo lumimäärä olisi vähintäänkin kaksinkertainen.

Tämä kuva Ljubasta on otettu samaan aikaan ja kuten huomaa, yksi ravistus ja lumet tippuu pois.

Levollisen kaunis oli koskematon lumipeite metsikössä.

Pirttimäki

Pirttimäen talvinen ilme oli tämän näköinen. Sopivasti tultiin aukealle kalliolle juuri auringon laskun alkaessa.

Sininen iltahetki talvisella suolla.

Sepäs oli sitten tämän kirjoituksen satsi. Luontokuvia sen sijaan löytyy runsaasti luontoblogistani.

Enpä oikeastaan tiedä kuka täällä nykyisin käy (paitsi Päivi, joka kiitettävästi jaksaa kommentoida ja jättää terveisiä). Kovasti ilahtuisin muistakin kommenteista. Mukava pikkuviesti ilahduttaa aina.

Kun ei ole paljon sanottavaa ja muutenkin mökille lähtö edessä niin tässäpä vaan muutama otos koirien syksyisestä elämänmenosta, jossa ei juurikaan mitään huipentumia ole ennen joulua mutta tyytyväisiltä silti vaikuttavat.
Tosin kävimme läpi oksennustaudin Lucan kanssa. Nyt ei siis ripuloinut mutta oksensi pari päivää suurin piirtein kaiken ulos ja söi kuivunutta ruohoa ihan hullun lailla. Olihan minulla tuota Canikuria jäljellä ja ainut tapa oli tyrkätä se kurkusta alas ja kertakaikkiaan evätä se ruohon syönti sen jälkeen kun siellä vatsassa ei selvästikään mitään enää ollut. Se sitten auttoikin. Nyt ollaan oltu taas riisikuurilla vaikka alkuun ei Luca tahtonut edes sitäkään syödä. Lusikalla syöttelin vähän väliä pieniä annoksia riisiä ja maitohappojauhetta ja pakotin nielemään sen jälkeen kun alkoi vesikin pysymään sisällä. Vettä myös ruiskulla pistelin vähän väliä Lucan suuhun kun se ei muuten juonut, ettei pääsisi kuivumaan. Veteen lisäsin Nutriplussaa, joka sisältää tarpeelliset suolat ja muut mineraalit. Tämän jälkeen alkoikin nopea paraneminen ja seuraavna päivänä oli ruokahalu palannut. Nyt vaikuttaisi taas olevan kunnossa mutta kyllä ihmetyttää mikä saa pojan kokoajan oireilemaan tuolla lailla. Toki sitä on liikkeellä mutta siis kaksi vatsatautia parin viikon sisään tuntuu kyllä aika oudolta kun muuten on kaikista perinnöllisistä sairauksistaan huolimatta ollut periaatteessa sellainen perusterve (jos ei allergiaa lasketa mukaan). Ljuba ei taaskaan saanut mitään vaivaa onneksi. Kyllä nää seropit ja varsinkin kadulla eläneet ovat aikamoisia rautavatsoja, ellei sitten aiempi elämä ole aiheuttanut kroonista vatsakatarria kuten Tarolla oli. Vaan olihan Taro jo iäkäskin ja se ruuan imeytyminen on silloin jo luonnostaankin vaikeutunut. Läpipaskojahan se olikin koko ajan.
Lucan kanssa pelko olikin että oisko suolitukos tai vieras esine vatsassa kun se on tuollainen maantielakaisija. Onneksi ei ollut koska nyt suoli toimii taas normaalisti.
Eli näine puheine muutamat kuvat tähän perään:

Syysmuotia

Poseerausta Soukan kallioilla

Kieltä on riittävästi juoksentelun päätteeksi

Kunnes seuraava mielenkiintoinen rasahdus kuuluu jostakin

Ensin pitää kuitenkin se jano sammuttaa...

...ja onneksi tähän vuodenaikaan se onkin aika helppo juttu

Kotimatkalla kävimme vielä eräällä laiturilla katsomassa merelle kun ilmakin tuntui hieman kirkastuvan. Lucan ilme on kyllä rahanarvoinen tässäkin.

Ljuban katseesta voi havaita kehen hän oikein katsoo jos oikein tarkasti noita silmiä tutkailee. Ainakin niissä näkyy taivas ja jokin hahmokin.


Lopuksi tällainen tyypillinen kuva illan pimeydessä kun Ljuba taas kunnostautuu kurastamalla itsensä totaalisesti kaivuuhommissaan puron reunan mutaisessa maassa. Tähän kun voisi lisätä vielä ne ääniefektitkin. Raapimisääntä, läähätystä, tuhinaa, röhkimistä ja veden loisketta.

No niin. Onpa nyt kulkurityttöni Ljuba saanut viettää jo toisia synttäreitään täällä Suomessa ja mukavaa oli.

Se on sitten se näyttöviikkonikin päätöksessä ja haikein mielin hyvästelin kaikki talon asukkaat. Monia tulee oikeasti ja aidosti ikävä. Elvi minun tanssiprinsessani, jonka kanssa vitsailtiin kaikkea maan ja taivaan välistä. Sirkku pieni metsän keiju. Toini, rempseä ja retee naisihminen, jolta ei pasmat menneet sekaisin. Eila, koirarakas ystäväni, joka ei koskaan unohda rakasta edesmennyttä villakoiraansa (oli ollutkin niin viisas). Sylvi, aina kotiin lähdössä oleva ystäväni mutta ne hymyt, jotka hän soi sai päiväni paistamaan. Lahja, herkkä kaunotar ja minun oma kulta pien. Reino, herrasmies päälaesta varpaankärkiin. Elina, hätäistä hätäisin käytävillä hiippailija ja silti osasi ihan hetkittäin rauhoittuakin jos vaan jutteli rauhoittavasti hänelle. Pieni Saara - Saara nauravainen. Irja, joka tykkäsi vain miehistä ja hänen poikaystävänsä pentti, jonka kanssa istuivat TV-huoneessa käsikkäin. Harvinaisia hymyjä toki häneltäkin sain. Niilo suuri naistenmies kun sille päälle sattui. Lahjan ja Eilan kanssa kovasti flirttaili. Sissi, jonka ainainen huoli oli mistä päivämäärästä oli kyse ja joka muisti aina sanoa, että toin hänelle auringon tullessani silloin kun se paistoi. Edith, karjalasta kotoisin oleva hyvin suloinen ja lämminhenkinen mummeli, saunakaverini. Laili, Saaran huolestapitäjä ja useimmiten niin hymyileväinen 14 lapsen äiti ja niin moni muukin kuten myös kaikki ne ihanat työtoverini. Suurin kiitos kuuluu mentorilleni ja ohjaajalleni Outille, jonka työpanos, energian määrä, tietotaito ja lämpimän inhimmillinen ote oli minulle kullanarvoisia. Ikävä tulee.

Siirrytäänpä kuitenkin asiaan. Perjantaina poikkesin kotimatkalla kaupassa sitten ostamassa kakkutarvikkeet. Tämänkertainen kakku oli seuraavanlainen:

Taikina:
Pirkka pikakaurahiutaleita ja riisijauhoja (50/50)
Pieni tilkka kasvislientä
Pirkka porkkana sosetta
Laktoositonta maitojuomaa
Kaksi luomukananmunaa
Vatkasin kaikki ainekset ja laitoin rasvattuun uuniivuokaan 200 astetta ja 40 minuuttia

Kuorrutus:
Laktoositon raejuustopurkki
Pilkottu kovaksi keitetty kananmuna
Survoin ainekset keskenään sauvasekoittimella ja levitin kakun sivuille.

Koristelu:
Parsakaalia survottuna
Kananmunanviipaleita
Porkkanamakkaran viipaleita sekä keskellä päällä joulupuun muotoiseksi leikkaamani pala.

Parsakaalin levitin kerrokseksi kakun päälle ja sen jälkeen liimasin kananmunaviipaleet sivuille siihen kuorrutukseen.
Parsakaalin päälle laitoin sekä kananmunaviipaleita että porkkanamakkaraviipaleita ja sen puun mallisen palan sitten keskelle. Lopulta liimasin pieniä kolmikulmaisia paloja porkkanamakkaraa kaikkiin tyhjiin kohtiin kakun reunoilla. Lautasen reunat koristelin vielä puolikkailla Pirkka porkkanalätyillä. Lopputulos oli minusta oikein sievä.
Kyseessä oli siis hyvinkin vegetaarinen kakku, koska Luca ei voi lihaa syödä mutta makeutta se sai porkkanasoseesta ja kasvisliemestä muutakin makua. Myös raejuusto, kananmunat ja porkkanamakkarat antoivat makua, joten kyllä se todellakin koiruuksille maistui. Lisäksi se oli hyvin terveellinen kakku, jolla hyvinkin saattoi korvata koirien ilta-aterian.

Luomisen iloa oli tämän koirakakun suunnittelussa ja tekemisessä.

Vieraitakin Ljuballa toki oli. Äitini tuli Romppu koiran kanssa ja naapurista tuli ystäväni Ruut ja Rauni sekä Vilma ja Nelli koira neidit. Siis kunnon pienet kekkerit.
Me ihmiset herkuttelimme juustopasteijoilla, karjalanpiirakoilla sekä kahdella eri äyriäissalaatilla ja höysteeksi oli valkoviiniä. Kahvin kanssa oli äidin leipomia pullia, suklaakeksejä ja pikku dominokeksejä.

Pientä ikimuistoista lisäväriä kekkereihin toi se kun äitini kertoi tiputtaneensa kuulolaitteestaan lattialle patterin kun oli sitä vaihtamassa. Tavallisesti niin nirso pikkumies Romeo päätti sen siliän tien nielaista lattialle vierineen pikku patterin. No eikun soittamaan pieneläinklinikalle. Sanoivat, että luultavasti ei ole hätää eikä patterin pitäisi liueta ruuansulatuskanavaan. Vaan ehdottivat koiran oksettamista. Mutta eihän minulla ollut kotona kuin Pan-suolaa, joka on koirille myrkyllistä. Ei muuta kuin kauppaan ostamaan tavallista jodi-suolaa. Sillä aikaa kun äitini kipaisi kaupassa annoin Rompulle pienen annoksen ruokaa, että siellä vatsalaukussa olisi jotain mitä hän kykenisi oksentamaan.
Tällöin eivät olleet vielä muut vieraat saapuneet. Sitten vaan kostutettuja suolapalloja koiran kurkusta alas. Mitään ei tapahtunut. Lopulta otin ruokalusikan ja törkkösin sitä suolaa kuivaltaan Rompulle suuhun ja pidin kuonosta kiinni, että se oli pakko nielaista.
Juuri kun pihan oveen koputeltiin ja pikkupimut sekä Ruut saapuivat juhliin alkoi Romppu yökkiä ja oksensikin olohuoneen matolle mahansa sisällön ulos. Ja kyllä. Myös se pikku patteri tuli sieltä pois. Kaikki siis hyvin ja sitten vaan ruiskulla vettä Rompun suuhun useamman kerran, että pahin jano lähtisi pois ja mahdollinen jäljellä oleva suola liukenisi mahdollisimman hyvin.
Maton siivoukseen kului kyllä aikamoisen paljon talouspaperia ennenkuin sen saattoi rätillä putsata. Onneksi käytän uusiopaperia, eli luontoystävän tuotteita.

Loppu sujuikin sitten mallikkaasti ja tänäänkin Rompulla on kuulemma vatsa toiminut ihan normaalisti.

Äidiltäni Ljuba sai vaakkuvan ja ihan aidon näköisen kumisorsan ja se oli oikeasti lähes liikuttavaa kuinka Ljuba piteli sorsaa suussaan loppuillan päästämättä sitä hetkeksikään pois toisten ulottuville. Se kertakaikkiaan ihastui siihen ikihyviksi kun kerran sorsahullu on. Ihan nappilahja siis. Luca sen sijaan rakastui isoon karvaiseen palloon, joka oli kyllä sekin Ljuballe tarkoitettu mutta eipä se Ljubaa haitannut.
Ruutilta saivat kasvisperäiset luut, jotka nyt illalla popsivat sekä uuden narulelun, jonka Luca minulle kiikutti tänä iltana kun katselin telkkaria. Tosin Ljuba sen sitten nappasi itselleen. Raunin lahjan jouduin valitettavasti luovuttamaan takaisin, jotta hän vei ne omalle Iltsu koiralleen kotiin, koska olivat koirankeksejä, joissa on naudanlihatuotteita eikä niitä voi kumpikaan koiristani syödä. Vaan lupauksena oli tuoda Ljuballe possunkorva tilalle kunhan huomenna kaupat aukeavat.

Nämä kuvat ovat kylläkin huonolaatuisia, koska edelleenkään tuolla kameralla ei saa mitään kunnollisia sisäkuvia mutta esittelenpä ne nyt kuitenkin tässä.

Synttäriporukka

Nellillä oli edelleen juoksut menossa ja vaikuttikin olevan oikein myötämielinen Romppua kohtaan, jolla oli hieman tukalat oltavat kun hormoonit jylläsivät puolin ja toisin. Pitikin vähän katsoa perään, ettei ne narttupöksyt yllättäin joutuisi riisutuksi. Lopulta Romppu kyllä käyttäytyi herrasmiehen elkein ja tyytyi vain kuiskailemaan rakkauden sanoja Nellin korviin. Vilma kovasti kävi Romppua myös mielistelemässä ja sulojansa esittelemässä sen kun ehti siskonsa kyykyttämiseltä. Vaan kyllä Nellin ne ihastuspisteet tällä kertaa kotiin veti.

Koville otti kyllä pelkästään poseerata kakun kanssa mutta tämän jälkeen sai sitten myös niitä maistiaisia kukin koiruus.

Ljuba ja hänen sorsansa.

Kaksi karvapalloa. Luca ja se toinen.

Kaiken kaikkiaan kivat kekkerit draamoineen päivineen. Ljuba kiittää kovasti kaikkia vieraitaan mukavista lahjoista ja kivasta seurasta.

Nyt ei just jaksa kyllä runoilla mitään mutta laittelenpa kuvatuksia kuitenkin, sillä ainahan se kamera käy ja nyt täällä saa tähteillä myös äitini joka viikoinen hoitokoira Romeo alias Romppu, ihana kääpiösnautseri herra. Rompulla onkin oikeastaan kaksi kotia. Viikot Espoonlahdessa äitini kanssa ja viikonloput kotonaan, vielä hieman keskeneräisessä talossa Kemiössä. Vaan jos Rompulta kysytään kumpi 'perhe' on se omimmalta tuntuva niin vastaisi: Espoonlahdessa oleva hoitotäti. Sillä hoitotäti vie lenkille metsään, hoitaa turkkia, heittelee palloa ja hankkii ruuat ja namit. Hoitotädin sängyssäkin saa nukkua vaan Kemiössäpä ei saakaan. Hoitotäti on myös se, jonka kanssa eniten aikaa vietetään. Tämä kuitenkin loppuu vuoden päästä kun se 'oma' emäntä jää lopullisesti eläkkeelle ja talo Kemiössä valmistuu. Tulee koiralle ja sen hoitajalle kyllä molemmille iso suru puseroon silloin puhumattakaan hyvinvoinnin laskemisesta kun ei enää kukaan turkin takkuja selvittele eikä palloa iltasella heittele. Vaan ei iäkäs äitini enää ihan omaa koiraa kuitenkaan halua vastuullensa.
Mikään ei elämässä ole ikuista...

Romppu Kopparnäsin rantakallioilla miettii kahta kaivamishullua koiraa (Lucaa ja Ljubaa), eikä ymmärrä ollenkaan miksei he mielummin leikkisi hänen kanssaan. Eikä tuohon rantaan liukuvien aaltojen lähellekään oikein uskalleta mennä.

Ljuba yrittää selvästi omalla esimerkillään osoittaa ettei ole syytä huoleen.

Lucalla ei ollut pahemmin aikaa minkäänlaisiin esimerkillisiin toimenpiteisiin kun...

...piti kiirehtiä katsomaan mitä kivaa se siskolikka oli löytänyt.

Olisi se Romppuakin kiinnostanut mutta se vaarallinen vesi...

Lopulta saatiin pikkuherra poseeraamaan veden lähelle namipalkkion toivossa.

"Hei saan kai minäkin."
Rapatessa roiskuu ja kaivaessa jää sammaleet päähän. Niin se on.

Äitini kotitalon nurkalla kasvavia tyrnipensaita EI VOI OHITTAA ilman maistiaisia.

Olkoon seuraava kuvasarja nimeltään: 'Meidän maastot'. Tässä me ollaan Soukan Krattivuorella. Ihana kalliomaisema, joka päättyy Soukan rantatielle. Sillä puolen onkin jyrkänne, josta näkyy meri saarineen ja kirkkaalla ilmalla sieltä voi havaitaTallinnan laivojen ohilipumisen horisontissa.

Kepit ne maistuu aina yhtä hyvälle.

Ljuballe tuo keppivimma on pienoinen mysteeri, paitsi silloin kun sen kepin saa napattua veikalta pois. Näin pitkäkarvaisena Ljuban toinen nimi on Neiti Breshnev. Ehkä syynkin saatatte arvata.

Lopuksi pitää putsata tikut pois parrasta.

Nyt on siskolikka löytänyt taas jotain mielenkiintoista.

Katosi kuin tuhka tuuleen. Lucan mielestä pitäisi seurata perässä.

Mitäs te siellä huhuilette? Täällähän minä olen.

Muutoin ei nyt arkisin ulos pääasialliselle lenkillemme keritäkkään ennen auringonlaskun aikaa. Joten kuviakaan ei niin paljoa voi napsia. Tässä siis vain näitä silhuettihahmoja vasten laskevaa aurinkoa.

Erityisen upeita ovat kyllä olleet parin viime illan auringonlaskut meren ylle. Niistä löytyy enemmän kuvia tuolta luontoblogistani. Samalla siellä käydessänne voitte osallistua erääseen sanaleikkiin mikä minulla siellä on jos kiinnostaa.

Tähän loppuun lisään vielä koiravideon, johon pääsette klikkaamalla linkkiä: Kaivamismania
Tein sen Ljuban 7-vuotispäivän kunniaksi. Ljuba siis täytti 7 vuotta 1.11.2008 mutta koska olin itse töissä eikä Lucan vatsakaan niin teräskunnossa vielä silloin me vietetään synttäreitä nyt tulevana lauantaina. Lahjan olenkin jo ostanut mutta kakkutarvikkeita en vielä.
Video kannatta kylläkin katsoa napsauttamalla sen alla olevaa tekstiä: "Watch in high quality" vaikka se latautuukin silloin hitaammin. Jostakin syystä YouTubeen ladatut videot ovat normaalilaatuisina itse asiassa heikkolaatuisia.

Toivottelen näine puheine teille kaikille mukavaa loppuviikkoa ja voimia jaksaa kaamoksen keskellä.

Elikkä oikeastaan enemmän kuvia eri tilanteista kuin sitä tekstiä. Kiirettä kun pukkaa.

Mutta sen verran kirjaan tänne, että Lucalle iski vallan raju ripulitauti. Se tapahtuma-ajankohta oli sitten eräs minun iltavuoroni, joka muutenkin on päivävuoroa rankempi. Kun vielä kotiutuessani odotti lattiallinen ruskeata ja haisevaa mönjää, josta osuutensa oli kynnysmatollekin riittänyt, niin ei kovasti naurattanut. Sinä yönä, kun olin lattiat, maton ja siihen käytetyn rätinkin jynssännyt puhtaaksi, koissut ulkoiluttanut ja ruokkinut (Lucalle siis riisilitkuakin piti keittää) ja vieläpän pitkin yötä monia kertoja ulkona hyppinyt kun Luca vikisi ovella, oli kello jotakuinkin 3 ennen kuin sain pääni tyynyyn. Kun sitten aamulla oli uudet veriset ripulit lattialla ja alkoi uusi putsaaminen ei oikein meinannut tämän tytön pää kestää. Piti soittaa töihin, että koira ulostaa veristä ripulia, joten eläinlääkärin päivystykseen on mentävä. Sain sitten aamuvuoroni vaihdettua iltavuoroksi. Vaan kotoota löytyi purkki Tylosin Tart 240 mg ripuliantibiootteja. Avaamaton purkki siis. Ongelmana olikin, että viimeinen käyttöpäivä oli ENNEN 10/2008. Siispä oliva muutaman päivän liian vanhoja. Soitin kuitenkin sitten ell ja kerroin asiani. Hänen mielestä niitä voisi kyllä käyttää mutta jos ei parin päivän sisään maha paranisi niin sitten koira näytille. Vieläpä rakas ystäväni ja naapurini Ruut lupasi pyynnöstäni viedä koirat korttelin ympäri ilta kuuden jälkeen, kun itse olisin töissä yhdeksään asti. Lähdin sitten apteekkin ostamaan Canikur-tabletteja Lucalle. Aattelin kyllä pistää pään tyynyyn tunniksi pariksi sen jälkeen mutta oltiinkin ulkona yli kaksi tuntia koirien kanssa kun yllättäen ei satanut vettä. Sai sitten Luca suolensa täysin tyhjäksi samalla reissulla. Kovasti Luca oli ihan oma pirteä itsensä vaikka aamulla oli ollut vähän vaisu kylläkin. Samalla sain paitsi käytyä apteekissa myös koneellisen pyykkiäkin pestyä ja kaikki lattiat vähän lakaistua ennen töihin menoa sekä Lucan töhryisen pyllyn suihkutettua.
Canikur ja antibiootit sekä riisikuuri ovatkin saaneet poikulin vatsan oikein hyvin kuntoon ja kakka oli taas aika kiinteätä tänään. Silti syöttelen lääkekuurin loppuun ja tavalliselle ruualle totutan pikkuhiljaa huomisesta lähtien. Pääosin vielä siis riisiä/raejuustoa/tehobaktia, jota olenkin useamman satsin jo keitellyt kun se riisi ei keitettynä ole kovinkaan säilyvää.
Olin kyllä kiitollinen naapurilleni ja myös siitä että kotona ei odottanut enää haisevaa läjää, koska sen illan työvuoro oli erityisen rankka. Minut kun paritettiin yhteen täysin kokemattoman ja huonosti suomea puhuvan eestiläisen työntekijän kanssa, joka tukeutui minuun - opiskelijaan - ihan  kaikessa. Jouduin siis ottamaan päävastuun kaikesta ja vetämään koko shown ihan omin avuin koko illan ja samalla ohjaamaan tätä pariani, joka vieläpä pyysi minua kesken töiden hoitamaan hänen asunnonhakuasioita ja soittelemaan hänen puolestaan jostakin asunnosta. Kyllähän se työvuoro onnistui ja kaikki saatiin tehtyä tiskeistä pyykkeihin ja roskiksien tyhjennyksiin asti. Asukkaat olivat kaikki valmiina pedeissään, lääkittyinä emätin voiteineen sun muine erikoistarpeineen, jotka olivat jääneet edellisen iltavuoron aikana tekemättä, kun yökkö tuli töihin. Vaan kuitti olin kuin muussattu vihannes sen jälkeen. Koirat ulos, riisiä kattilaan, vähän aikaa netissä ja puolenyön aikaan jo pääsin sänkyynkin. Tänään kun oli se aamuvuoro, johon en sitten millään olisi jaksanut herätä. Yllättäen päivä olikin aika leppoisa (vai tuntuiko se vain siltä kaiken tohinan jälkeen). Sain aloittaa päivän juoksemalla Kivenlahden terveyskeskukseen jättämään erään asukkaan verinäytteen laboratorioon.

Viime viikonvaihde kun oli aikas stressaava sekin. Näyttösuunnitelman teko tuntui sen verran tuskalliselta ja kun oli nuo naapurin pikkukoirat myös yön yli hoidossa niin aika oli todellakin kortilla. Vaan tulihan kaikki hoidettua joskin pikkutunneille istuin pari yötä sitä suunnitelmaa tekemässä. Univelkaa onkin aika lailla vaan ei ole kuin yksi vapaa tällä viikolla, eli sunnuntai.

Ehkä kymmenen vuotta sitten ei olisi tuntunut missään mutta minähän täytän jo puoli vuosisataa kohtapuoliin, joten liian pitkään eletty hektinen rytmi alkaa kyllä ottamaan veronsa. Ja se toinen juttu. 50 vuotta!!! Juhlia pitäisi olan takaa mutta mistäs hemmetistä ne rahat käärin joidenkin vastaanottotilojen ja caterinkien hommaamiseen? Ei ole tuo suku kovinkaan pieni ja ystäviäkin on tullut vuosien varrella muutamia sekä lapsuuden ja nuoruuden ajalta, työtovereiden piiristä että koiraharrastuspiireistä puhumattakaan nykyisistä koulutovereista. Taidanpa yrittää unohtaa koko jutun ja olla leikisti matkalla vaikkapa Timbuktussa.

Työharjoittelun osalta koen läpikäyneeni tulikokeen nyt eikä enää mikään pelota. Minä kun opiskelijana sain ottaa vastuun insuliinpiikeistä ja muista toimenpiteistä (lääkityksestä puhumattakaan), vaikka lain mukaan en ole näistä asioista vastuullinen ollenkaan, sekä sen lisäksi oli minulle annettu tehtäväksi haastatella kolmea suhteellisen hankalaa tapausta puolivuosittain teetetyn muistikapasiteetti-testin merkeissä. Kaksi heistä siis ovat hyvinkin dementoituneita (lue: herkästi stressaantuvia) ja yksi ei kuule oikeastaan yhtikäs mitään. Varmaankin siksi heidät olivatkin minulle annettu :). Vaan yhden kanssa oli eduksi se, että äidinkieleni on ruotsi. Hänkin on lähtökohdiltaan ruotsinkielinen ja uskon, että kun sai tehdä testin omalla tunnekielellään, se auttoi häntä hieman muistamaan jotkut asiat paremmin. Saikin pari pistettä enemmän kuin vuoden alussa tehdyssä testissä.
Sekin homma on nyt plakkarissa. Ensi viikolla onkin näyttöviikko ja, vaikka sen itse sanonkin, olen mielestäni kyllä jo nyt tehnyt sellaisen työn, että K5 pitäisi tulla arvosanaksi. Siis paras numero.

Pitäkää peukkuja, että sen saan. Kyllä se näyttösuunnitelmakin niin hyvä on ja tehty kaikkien kultaisten sääntöjen mukaan, ettei senkään pitäisi arvosanaa mitenkään alentaa.

Ai katos vaan. Tekstiä tuli sittenkin ihan roppakaupalla. Sellaista se on kun aloittaa itsensä purkautumisen niin sitähän purkautuukin oikein tehokkaasti. Joten nyt sitä kuvitusta kehiin ja samalla toivottelen lukijoillemme hyvää pyhäinpävää. Niitä 'pyhäinpäivä' kuviani löytyykin tuolta luontoblogistani.

Auringon pilkahdus purolla

Kalliolla kukkulalla... ja ilma oli teräksenharmaa kun vettäkin tihrutteli. Tarkkasilmäiset voivat nähdä meikäläisen varpaankärjetkin viimeisessä kuvassa. Juu olin minäkin heittäytynyt kanveesiin ja peppuhan siinä kostuikin ettei siinä kovinkaan kauan viitsinyt oleilla.

Pientä graafista kuvaleikkiä näissä 'tusina' kuvissa.

Lenkkeilyä lukuunottamatta pikku tyttöjen yövierailu sujui rauhallisissa merkeissä kun tämä huoltomuija vaan istuskeli naputtamassa ja hiuksiaan repimässä tietokoneen äärellä enimmäkseen. Eivät koirat minua häslänneet vaan kiitettävästi jättivät omaan rauhaani. Vilma on siinä niin sievästi.

Vilman siskolikka Nellikin partioi enimmäkseen eteisen oven luona alkuillan. Ettei vaan jäisi huomaamatta jos oma mamma tulisikin takaisin pikapuoliin. Nelli onkin sellainen mamman tyttö, että...
Vähän niinkuin Luca on mamman poika.

Omiksetkin vetelivät hirsiä. Ljuba ja Vilma ovatkin aisapari, sillä Vilmalle Ljuba on idoli ja esikuva. Vilma kovasti aina Ljubaa mielistelee kaikin keinoin ja Ljuba hyväntuulisesti on kuin ei huomaisikaan vaikka häntä aina heiluu vimmatusti kun Vilman tapaa.

Luca useimmiten partioi mamsin tuolin alla kun mamsi on koneella. Siinä pitää varoa miten jalkansa asettelee.

Seurallisena pikkuneitinä Vilma kuitenkin päätti parkkeerata itsensä sängyn päälle samaan huoneeseen hoitotädin kanssa...

...ja kohta siellä oli koko revohka. Nellillä narttupöksyt jalassa kun juoksuaika oli meneillään. Näyttää neitonen tarkkailevan, ettei porukan ainoa miespuoli vain salaa pääse persuksiin hiipimään. Lucahan on siis leikattu eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Vierailun virallinen poseerauskuva keittiössä. Ljuban silmissä on kissamaisen paljon valoreseptoreita ja salamavalokuvissa sen silmät loistaa aina kuin Naantalin auringot aivan keltaisena (mikä ei nyt tässä mustavalkokuvassa erotu kylläkään).

Ljuba rannalla auringonheijastuksen kaverina

Kukkuluuruu! Onko siellä ketään kotona?

Siellähän sinä olet... Täytyy myöntää, että hemskutin komea koira oletkin, sinä vedenalainen kaverini.

Mitäs kummaa sä täällä toljotat oikein?
No kato nyt. Tuolla alhaalla on niin komea koira että... ja nyt siihen tuli toinenkin koira. Vaan se ei kyllä ole yhtä komea.

Täytyy myöntää, että joskus menee noi veikan jutut yli selkäpuoleni hilseen. Jos toljottaa veteen pitää niin sitten haetaan katseella aluetta, mistä nuo sorsien vääk vääk vääk -äänet kuuluu.

Siellähän niitä onkin oikein iso liuta... vaan ihan liian kaukana.

Mikäs se siellä on?

Tulepa alas sieltä ja hyppää Ljuba-tädin suuhun.

Enkä tulekaan. Tule itse tänne ylös - jos pääset. Lälläslää!!

Enkä ole koskaan, ikinä ketään jahdannut...

Tällai vaan kellin ja aurinkoa otan ... aina.

On se oikeesti jahdannut ja tehnyt pahempaakin...

Kantelupukki! Itekin jahtaat. Nih!


Vaan minuapa ette kiinni saa. Teidän mamsi olisi kyllä voinut minut aamusella litistää mutta eipä litistänytkään vaan jarrutti auton, että pääsin turvallisesti tien yli.

Sen pituinen jaaritus tuli tällä kertaa ja hetki sitten saivat koissutkin sitä kaipaamansa huomiota oikein kunnolla kun pidettiin sellainen kunnon leikkipaini ottelu ja lelujen jahtaamissessio mitä ovat lähipäivinä kaivanneet. Ljuba viilipyttykin leikki niin, etten ole ikinä nähnyt sen olevan niin raikulipäällä.  Arvatkaa tuliko siitä hyvä olo?

Tuli kyllä - mahtava.