Eilen tuli ohjelmassa 45 minuuttia pieni pätkä siitä tarhasta ja siitä henkilöstä, eli Olgasta, joka aikoinaan pelasti minun Ljubani pois karmivasta Kirillovin tarhasta Viipuriin. Saan siis olla Olgalle yhtälailla kuin Viipurin koirat ry:llekin suuresti kiitollinen, että tämä ihana koira yleensäkään minulla on. Ohjelman voivat tiedonjanoiset toki katsoa vieläkin netti tv:stä, eli täältä
Minulta on myös, kuten ehkä monelta muultakin, pyydetty jotakin tarinaa rescuekoirasta ja kun tuon ohjelman olin katsonut inspiroiduin kirjoittamaan tarinan omasta koirastani Ljubasta, jonka olen monilta osin itse päässäni kehitellyt, mutta jossa saattaa hyvinkin piiletä pieni totuuden siemen. Tässä on tämä tarinani.
Hei Suomen lapsukaiset ja lapsenmieliset,
Minä olen Ljuba koira Viipurista ja tämä on minun tarinani.
Kovin kovin kauan sitten olin vain pieni musta karvapalleroinen ja asuin erään kaupungin laitamilla isossa Venäjän maassa. Minulla oli siellä kotikin. Isäntäni ei ollut oikeastaan paha mutta ankara hän kyllä oli. Sain jo hyvin pienenä kerrasta ymmärtää, että meillä koirilla - sillä kodissani oli muitakin aikuisia koiria - ei ollut mitään asiaa ihmisten taloon. Olinhan vielä silloin vasta lapsi ja utelias sellainen olinkin. Ovi kun oli jäänyt auki ajattelin heti tilaisuuteni tulleen lähteä tutkimaan tuon maagisen oven tuonpuoleista maailmaa. Eipä kulunut aikaakaan kun edessäni seisoi kuin torni konsanaan isäntäni ja hän näytti hurjan vihaiselta. Ei auttanut vaikka katselin hänen silmiinsä viattomilla punaruskeilla pennunsilmilläni ja heilutin kippurahäntääni. Hän päästi suustaan kovan karjunnan ja otti minua kiinni niskasta ja sen jälkeen viskasi minut kovakouraisesti takaisin ulos, jonka jälkeen tuo ovi meni pamauksella kiinni. Muistan edelleen pelkoni ja hämmennykseni kun makasin siinä kylmässä maassa ja kuinka minuun sattui kun olin niin kovasti kolahtanut osuessani maahan. Minuun sattui sekä ulkoisesti että sisäisesti mutta siitä opin varomaan isäntää enkä yrittänyt koskaan enää päästä tuosta ovesta sisään lämpimiin sisätiloihin ilman lupaa.
Niin minä sitten vartuin nuoreksi tytöksi ja sain oppia monia muitakin asioita matkan varrella. Kun isäntä liikkui pihalla tuli meidän koirien käyttäytyä rauhallisesti. Hän ei yhtään tykännyt jaloissaan hyörivistä koirista. Oli meillä emäntäkin ja hän toi meille sitten ruokaa lähes joka päivä. Muuten en muista emännästäni paljoakaan. Talossa jonka pihalla meillä oli koppimme oli myös lapsia. Joskus nämä lapset leikkivät kanssani vanhalla pallolla. Siitä minä tykkäsin kovasti ja minusta tuli ajan kanssa hyvinkin taitava ottamaan koppia. Näin saatoin varmistaa, että lapset leikkisivät juuri minun kanssani kun nuo vanhemmat koirat eivät näitä palloleikkejä oikein ymmärtäneet.
Joskus varttuessani ihmettelin kovasti kun isäntä laittoi sellaisen kovan metallisen kepin olalleen ja sitten hän ja nuo vanhemmat koirat lähtivät jonnekin. Usein kun he palasivat reissultaan noissa koirissa oli sellainen hieman pelottava vieras haju. Opin yhdistämään sen hajun siihen, että isäntä tuntui hyvin tyytyväiseltä ja saattoi jopa antaa jonkun pienen ja lihaisan luun minullekin kaluttavaksi palatessaan. Tämä olikin suurta herkkua kun yleensä saimme vain puuroa ja leipää.
Eräänä päivänä ilmassa oli jotenkin jotain erilaista. Isäntäni tuli luokseni ja laittoi kaulalleni narun. Minähän säikähdin kauheasti tätä kapistusta ja aloin tietenkin rimpuilla kovasti. Mitä enemmän rimpuilin sen tiukemmaksi se naru kaulallani kiristyi. Lopulta minusta tuntui että tukehtuisin ja menin ihan veltoksi. Tällöin isäntäni höllensi narua ja sain taas ilmaa. Tämän jälkeen isäntä teki minulle samalla tavalla monta päivää mutta minä opin äkkiä ettei kannata rimpuilla vaan kävellä ihan siinä isännän vieressä kun tuo naru on kaulassani. Opin, että heti jos se vähänkin kiristyy niin pysähdyn ja odotan, että isäntä on taas vierelläni.
Sitten tuli kerran sellainen päivä, että isäntä tuli ulos sen jo tutuksi käyneen narun kanssa mutta hänellä oli samalla se metallikeppi siinä selässään roikkumassa. Hän ottikin naruun ensin talon vanhemman koiran ja sitten laittoi toisen narun myös minulle kaulaan. Olin äärettömän jännittynyt sillä aavistin, että nyt oli jotain ihan uutta tapahtumassa.
Me lähdimmekin sitten kolmeen pekkaan pitkälle retkelle. Aikamme käveltyämme en enää nähnyt yhtään ainutta taloa ja hiekkatiekin loppui kokonaan. Edessämme avautui täysin uusi maailma. Puita oli kauheasti ja paljon hyvin jännittäviä hajuja. Olin sekä hieman peloissani että kovasti innostunut. Lopulta innostukseni otti ylivallan.
Isäntä päästi sen toisen koiran vapaaksi ja se juoksi tiehensä kuin ohjus. Kovasti ihmettelin isännän käytöstä. Meni vähän aikaa kun me kuljettiin tässä ihmeellisessä puuntäytteisessä maailmassa isännän kanssa ihan kahdestaan. Kokoajan nenääni kantautui ihmeellisiä vieraita hajuja. Sitten alkoi yhtäkkiä kauempaa kuulua kovaa haukuntaa. Isännän askel piteni ja sain oikein juosta että pysyisin hänen matkassaan. Saavuimme tovin päästä perille missä talomme vanhin koira piti jotain sähisevää, karvaista ja pahalle haisevaa eläintä aloillaan haukkumalla sitä raivokkaasti. Sitten kuului korviahuumaava pamahdus eikä se sähisevä eläin enää liikkunut. Isäntä otti esiin sellaisen kiiltävän ja terävän esineen ja paloitteli tuon eläimen paloiksi siinä silmieni edessä. Nenääni tunkeutui väkevä haju kun hän teki sitä ja näin kuinka se vanhempi koira seurasi tarkkana ja pingoittuneena kuin jousipyssy vierestä isännän touhuja. Sitten isäntäni heitti koiralle palan sen eläimen lihaa. Kun se oli syöty ja minullakin alkoi jo kuola kerääntyä suuhun sain minäkin pienen palan. Se maistui aivan taivaalliselta.
Näitä tämän kaltaisia retkiä teimme sitten useamminkin ja minustakin tuli oikein etevä metsästyskoira. Ymmärsin, että minun kannattaa aina palvella isäntääni mahdollisimman hyvin sillä se tarkoittaa tervetullutta vaihtelua puuro ja leipä dieetilleni. Tämän lisäksi minulle suotiin joskus silloin tällöin kunnia näiden reissujen jälkeen saada mennä sisälle taloon ja lämpimään. Toki siellä sisällä en saanut liikkua vapaasti vaan minun tuli oleskella keittiön nurkassa hellan läheisyydessä. En ollut koskaan unohtanut pienenä palleroisena saamaani läksyä ja aina sisällä ollessani yritin kovasti olla mahdollisen huomaamaton ja liikuin sisälle ja ulos seinien vierustoja. Tämä tuntui mielyttävän isäntääni.
Näin jatkui elämäni tuossa talossa muutaman vuoden kunnes eräänä päivänä pihallemme ilmestyi komea nuori uroskoira. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Lähdin tämän uroksen matkaan ja kirmailimme onnellisina pitkin niittyjä ja talojen takapihoja. Eräänä päivänä näillä retkillämme kohtasimme ilkeän ihmisen joka otti minut kiinni ja potkaisi minua isolla saappaallaan. Potku osui kirsuuni ja tunsin viiltävää kipua kun ylemmät etuhampaani murtuivat ja työntyivät kaikki taaksepäin. Verta suustani valui kovasti. Juoksin viimeisillä voimillani kauhuissani takaisin kotiin enkä sen koommin koskaan enää tavannut tuota komeata urostani.
Isäntä huomasi, että asiat eivät olleet ihan kunnossa siellä kotona ja hän lähti todella vihaisena kävelemään kylälle päin. En tiedä mitä tapahtui mutta kun hän tuli takaisin hän oli kovin likainen ja väsyneen oloinen. Ihan kuin hän olisi kieriskellyt pitkin maantietä.
Koska olin huonossa kunnossa en päässyt pitkään aikaan isännän mukaan metsään ja tuntui kuin isäntä olisi minut vallan unohtanut. Makasin vain päivästä toiseen pihakoppini ääressä kytkettynä ja parantelin haavojani. Ajan kanssa se kipu loppuikin mutta nyt minulla alkoi olla kummallisia tuntemuksia vatsassani. Aloin olemaan levoton ja minusta tuntui että minun pitäisi rakentaa itselleni johonkin suojaisaan paikkaan uusi pesä. Tuo pihakoppi tuntui aivan liian yleiseltä paikalta. Kun sitten emäntä kerran irroitti tuon ketjun kaulapannastani, jotta kävisin syömässä, otin tilaisuudesta vaarin ja juoksin äkkiä pois pitkälle metsään. Metsässä tein itselleni pesän erään pensaan alle. Elätin itseäni oppimallani tavalla metsästämällä ja muutaman päivän päästä synnytin seitsemän pientä, avutonta uutta elämää. Joskus pesäni liepeillä liikkui ihmisiä mutta minä olin oppinut olemaan täysin huomaamaton ja se tuli todella tarpeeseen nyt. Lapseni kasvoivat ja karvoittuivat. Minulla riitti heille kaikille maitoa koska tätänykyä söin lähestulkoon pelkkää lihaa.
Kun oli kulunut parisen viikkoa olivat jo kaikkien lasteni silmät auenneet ja minun oli aika vaikea pitää heitä enää aloillaan sillä he alkoivat uteliaina tutkimaan ympäristöään. Mitä kauemmaksi pesästä he menivät sitä suurempi minun huoleni oli. Yritin kerta toisensa jälkeen kantaa lapseni niskasta takaisin pesän turvaan mutta se oli ylivoimainen tehtävä kun heitä oli niin monta. Olihan minun myös käytävä metsästämässä henkemme pitimiksi joka päivä.
Eräänä päivänä sitten pesämme läheltä kulki ihminen ja huomasi salaisuuteni kun pienet lapsukaiseni siinä toistensa kanssa leikkivät hippaa. Hän otti esille säkin ja tunki kaikki lapseni siihen säkkiin. Yritin estää tätä ihmistä ottamasta lapsiani mutta hän hätyytteli minut tiehensä heiluttamalla isoa keppiä naamani edessä. En voinut tehdä mitään lasteni hyväksi ja niin tuo julma ihminen häipyi samaa tietä kuin oli tullutkin pienten enkeleitteni kanssa. Seurasin kyllä tämän ihmisen jälkiä niin läheltä kuin uskalsin mutta tultuaan takaisin maantielle hän istuutui sellaiseen metallikoppiin, josta lähti uhkaava murinaa ja pahanhajuinen savupilvi. Tämä koppi liikkui yllättävän nopeasti enkä kovinkaan kauaa jaksanut juosta sen perässä. Näin jäin sitten täysin uupuneena paikoilleni sinne kyläraitin varrelle suremaan menetettyjä lapsiani. Joskus joku ihminen toi minulle ruokaa mutta en kyennyt syömään mitään. Olin surusta aivan tolaltani.
Aikani siinä samassa paikassa oltuani tuli mies joka laittoi kaulalleni lenkin jonka hän kiristi. Muistin kuinka tällainen lenkki voi tukehduttaa enkä rimpuillut vastaan. Minut työnnettiin nyt vastaavasti sellaiseen metallikoppiin, mihin lapsenikin olivat kadonneet ja se alkoi liikkua eteenpäin. En ollut enemmin tällaisessa kapistuksessa ollut ja niin minulle tuli aikamoinen hätä mutta en oikein jaksanut välittää siitä mitä minulle tapahtui.
Saavuimme jonkun ajan päästä paikkaan, jossa oli korviahuumaava haukkukonsertti meneillään ja missä oikein kykenin haistamaan lajitovereideni hädän. Minut työnnettiin pieneen metallihäkkiin, jossa oli jo ennestään muita koiria. Paikka oli hyvin karu, ankea ja likainen. Ulosteita ja muuta sotkua täynnä. Ruosteisessa astiassa oli vähän likaista vettä. Janoni oli kuitenkin suuri, joten join sitä pahanhajuista vettä hivenen. Muut kopin koirat halusin pitää loitolla, sillä hekin haisivat pahalta ja vaikuttivat sairailta. Opin siis äkkiä irvistämään toisille koirille sen verran rumasti, jos tulivat liian lähelle, että he jättivät minut rauhaan.
Silloin tällöin näin vilaukselta jonkun ihmisen joka heitti häkkiimme ruokaa. Se ruoka oli sellaista kummallista koostumukseltaan. Ihan kuin pieniä, ruskeita kiviä olisivat olleet mutta ruoalta se kuitenkin tuoksui. Täällä joutuikin toden teolla puolustamaan ruokaansa ja minusta tuli aika hyvä siinä. Kyllä minä sen kestin että toiset koirat söivät lähettyvilläni mutta minun nappuloihin heillä ei ollut mitään asiaa. Näin ollen en ainakaan varsinaisesti nälkää nähnyt. Häkissämme oli kuitenkin sellainen pieni koira, joka ei jaksanut taistella ja jäi useimmiten täysin ilman ruokaa. Eräänä päivänä, kun tuo pieni koira oli jo hyvin heikossa kunnossa, tuli häkkimme luokse ihminen ja vei sen pois. Tästä pienestä ja hentoisesta ihmisestä huokui ystävällisyys ja hän tuoksui jotenkin lämpimälle. Kovasti minulle jäi tuo ihminen mieleeni ja usein kun ilta jo hämärtyi huomasin makaavani siinä mietteissäni kovalla betonilattialla muistaen tuon ihmisen olemuksen ja tuoksun. Se toi minun päivieni jatkuvaan ankeuteen jotakin pientä lohtua.
Aikaa kului taas jonkun verran ja elämänhaluni alkoi vähän vähältä himmetä. Sitten tunsin yllättäen tuon ihmeellisen tuoksun taas, joka oli minusta maailman lohduttavin. Toivoin kovasti, että en kuvitellut asiaa ja että tuon tuoksun ihana omistaja tulisi taas käymään häkkiimme. Hän tuli. Hän todellakin tuli.
Niin minä sitten pääsin pois tuosta kauheasta paikasta ja minä sain taas asustaa oman pihakoppini äärellä ihan eri paikassa ja minä sain ruokaa, jota minun ei tarvinnut puolustaa ja puhdasta vettä juodakseni. Täälläkin oli toki paljon koiria ja kova meteli mutta saimme olla ulkona ja ympärillämme liikkui ihmisiä jotka hellivät meitä ja olivat kaikki ystävällisiä. Ruokakin täällä maistui paremmalta eikä muut koirat ollenkaan olleet onnettoman ja sairaan oloisia. Elämänhaluni alkoikin palata takaisin ja opin taas heiluttamaan häntääni, höristämään korviani ja iloitsemaan saamastani huomiosta. Katseeseeni tuli taas uutta eloa. Koskaan ennen en ollut kokenut tällaista ystävällisyyden määrää koko elämäni ajalta.
Joka viikko tuo ihminen, joka on pelastajani ja ketä olen kuullut Olgaksi kutsuttavan, lähti pitkälle matkalle ja aina hän otti mukaansa joitakin meistä koirista, jotka eivät enää palanneet takaisin. Tarhalla kävi myös muita ihmisiä silloin tällöin ja aina välillä joku koirista lähti heidän mukaansa. Uusia koiria tarhallemme tuli myös jatkuvasti. Myös mukavia ihmisiä, jotka puhuivat kummallista mongerrusta tulivat silloin tällöin tarhalle ja heillä oli aina mukanansa ruokaa ja muutakin mukavaa isot määrät. En siis ymmärtänyt heidän puhettaan mutta he tuntuivat hyvin mukavilta ihmisiltä.
Sitten siellä tarhalla luokseni tuli setä joka katsoi minut läpi ja työnsi minulle pillereitä suuhun. Sen jälkeen hän pisti minua terävällä piikillä niskaan parikin kertaa. Tämä nyt ei kylläkään tuntunut maailman mukavimmalta asialta mutta koska rakastamani Olga oli siinä vieressä uskoin kuitenkin ettei minulle mitään pahaa ole tapahtumassa. Sitäpaitsi olin tottunut aiemmin elämässäni paljon pahempiin kipuihin, joten nämä pienet pistokset eivät juurikaan missään tuntuneet.
Eräänä koleana iltapäivänä Olga tuli taas luokseni ja hän kumartui ylleni ja piti minua hyvänä. Heilutin hänelle häntääni kiitollisena ja annoin pienen pusun hänelle suulle.
Hän pisti suunsa lähelle korvaani ja kuiskasi: "Nyt sinulla alkaa Kara rakas - Kara oli siis nimeni siellä tarhalla - uusi vaihe elämässäsi. Sinä olet saanut uuden kodin kaukana täältä rajan takaa. Siellä sinä saat asua sisällä ja kölliä sohvalla. Sinä saa ruokaa, herkkuja ja rapsutuksia niin paljon kuin haluat ja sinua odottaa siellä toinen koirakaveri, josta tulee veljesi. Sinä saat joka päivä mennä yhdessä uuden perheesi kanssa ulos pitkille lenkeille ja sinusta tullaan aina pitämään hyvää huolta niin pitkään kuin elät."
En oikein ymmärtänyt noiden suloisten sanojen tarkoitusta mutta ne tuntuivat ihanilta ja lohduttavilta silti. Monta kertaa sen päivän jälkeen mietin mitä nuo sanat oikein tarkoittivat kun illan tullen yöpuulle koppiini kömmin suojaan hyiseltä marraskuun tuiskulta.
Tuli vihdoinkin se aamu, jolloin noiden sanojen merkitys minulle alkoi seljetä. Olga otti minut taluttimeen ja laittoi minut autoonsa. Olin siis oppinut, että tuollaisia liikuvia metallikoppeja sanotaan autoiksi. Olin myös oppinut, että ne eivät ole vaarallisia. Autoon tuli toisiakin koiria. Muun muassa kaksi pientä koiranpentua. Näin alkoi sitten pitkä matkamme kohti uutta elämääni tuona koleana marraskuun päivänä herran vuotena 2006.
Näin minä, nykyään Ljubaksi kutsuttu, pääsin tänne Suomeen ja elämäni on ollut sen jälkeen yhtä hymyä. Toki minulla on ollut ongelmia tassujeni kanssa muutaman kerran ja olen myös ollut isossa leikkauksessa, jonka tarpeellisuutta en edelleenkään ymmärrä. Se tarkoittaa, etten voi enää saada lapsia. Ehkä se onkin parempi niin ajatellen tuota elämäni surullisinta aikaa. Minun kikkarapäinen koiraveljenikin on oikein mukava heppu ja olemme olleet alusta saakka ylimpiä ystävyksiä. Kaikki se mitä ihana pelastajani Olga minulle kauan sitten kuiskasi korvaani on käynyt toteen. Minä olen onnellinen koira ja minua rakastetaan täällä uudessa kodissani paljon. Tunnen olevani tärkeä ja erityinen. Saan tehdä hauskoja asioita. Käydä jäljellä ja etsiä ihmisiä metsässä. Saan olla pihalla ihan ilman remmiä ja silti kun haluan saan mennä sisälle sohvalla köllimään. Saan jahdata palloa ja esittää kuinka hyvä olen ottamaan koppia. Edelleenkin pääsen uuden emäntäni kanssa metsään juoksemaan ja ihme kyllä täälläkin löytyy niitä sähiseviä eläimiä joita opin jo vanhassa kotimaassani metsästämään. Vaan emännälläni ei ole koskaan metsässä mukanaan metallikeppiä selässään. On se vaan kummallista. Sen sijaan hänellä on lähes aina mukana pieni laatikko ja kun istuu nätisti sen laatikon edessä saa kehuja ja joskus myös namejakin. Olen myös emäntäni kanssa käynyt koirien missikisoissa ja oikeastaan pärjännytkin oikein hyvin. Ja ollaan me porukalla olleet juoksukilpailuissakin mukana parikin kertaa ja myös muissa koiramaisissa tapaamisissa useamminkin.
Veljeni on kertonut minulle, että hänkin oppi aikanaan hyvin pienenä poikasena kulkemaan narussa eikä häntä ikinä kuristettu sen vuoksi. Silti hän oppi sen hyvinkin äkkiä kun sai kehuja kurituksen sijaan. Eikä häntä koskaan viskelty minnekkään niskavilloista. Joskus joutui kuulemma jäähylle toiseen huoneeseen kylläkin. Ihmettelenkin nykyään miksi tuo isäntäni oli meille koirille niin ankara. Eihän se ole ollenkaan tarpeen. Me kun opitaan asioita paljon mielummin kehuilla ja palkitsemisella.
Tämä nykyinen nimeni Ljuba on Venäjää ja se on lyhenne venäjän sanasta rakas. Emäntäni halusi antaa minulle sellaisen nimen. Voitteko ajatella. Minä olen RAKAS.
No niin. Tämä oli minun tarinani. Olipa mukava turista hetkinen kanssanne lapsukaiset. Annan tässä päättäjäisiksi teille elämänne matkaevääksi pienen neuvon: Olkaa kilttejä meille eläimille niin mekin olemme kilttejä teille.
Tämän kirjoitukseni haluan omistaa Viipurin tarhan ihanalle Olgalle sekä kilteille Suomen ihmisille, jotka tekevät paljon työtä meidän koirien hyväksi. On siis olemassa yhdistyksiä nimeltään Viipurin koirat ry ja Viipurin enkelit ry, jotka avustavat tuolla Venäjän puolella sekä koiria että ihmisiä, joilla on suuri hätä. Kiitos teille kaikille, että kauttanne sain tällaisen uuden ja ihanan elämän.
Espoossa 20.9.2007
Ljuba ja Ljuban perhe
Kommentit