Huomaan, että on kulunut aika tovi viime kirjoituksestani. Niinpä noita kuviakin on samalla tavalla kerääntynyt rästiin aika lailla. Sillä eihän tähän vuodenaikaan malta olla kuvaamatta kauniita värejä ja iloisia koiria niiden keskellä touhuamassa omia juttujaan. Se on kuitenkin ohi tältä vuodelta ihan näinä päivinä. Tänään on juuri sellainen kurja ilma jota voidaan odottaa useampiakin koko kurjan marraskuun ajan. Se on sellainen kuukausi joka voisi poistua kalenterista kokonaan mielestäni. Anteeksi kovasti nyt kaikille marraskuussa syntyneille :) Toisaalta jos yrittää löytää jotain positiivista asiasta niin antaahan se mahdollisuuden alkaa tuota joulua suunnittelemaan ajoissa kun ei paljoa mikään muu innosta. Ja onhan se niinkin, että oman rakkauspakkaukseni Ljuban syntymäpäiväksi on merkitty se 1.11, joten jäispä sekin viettämättä jossei marraskuuta olisi. 
Siispä hyvähän se loppujen lopuksi on, että marraskuukin on olemassa.

Työssä on edelleen mukavaa jos nyt ei oteta huomioon eriäviä mielipiteitä ns päättäviltä tahoilta miten päiväjärjestykseni tulisi sujua ja etenkin kuka milloinkin sen päättää. Ei ole kovin helppoa yrittää toteuttaa itseään ja osoittaa osaamistaan sellaisessa ilmapiirissä, jossa yhden kanssa jo sovitut kuviot otetaan toisaalla vastaan jonkinlaisena päättämisen haluna tai muuna vastustamisena. Eikä muutenkaan ole oikein mukavaa jos joku käyttäytyy alentuvasti sen sijaan että kommunikointi olisi välitöntä ja ystävällistä.
Mutta asukkaiden kanssa sujuu hienosti. Ovat niin omia persooniaan jokainen. Toki jo nyt toisten kanssa on selvästi läheisemmät suhteet kuin toisten mutta kaikkia pitää silti yrittää huomioida niin paljon kuin he itse haluavat ja ennen kaikkea tarvitsevat selvitäkseen joka päiväisistä rutiineista.
Toisten kanssa ulkoilenkin viikottain mutta sitten suurin osa ovat sellaisia, jotka eivät millään lähtisi ulos tai sitten ovat niin heiveröisiä, etten tähän hätään tahtoisi ottaa sitä yksin vastuulleni, jos jotain ulkona tapahtuisi. Kun sitten työntää pyörätuolia niin on toisen mukana olevan kyettävä itse liikkumaan mutta kyllä olen kerran vienyt kaksikin ulos samaan aikaan.
Ihminen kun on sellainen kokonaisvaltainen olento, että psyykettäkin tulee hoitaa eikä vain fyysisiä tarpeita täyttää. Toki sitä ovat muutkin älylliset olennot kukin oman kehitysasteensa mukaisesti.

Yhden rästitentin kävin toissa päivänä koululla suorittamassa. Toivottavasti se meni läpi. Niitä tietoja kun ei sieltä oikein tahdo rukoilemallakaan saada. Opettajilla on ihan liian kiire palauttaakseen kaikkia tehtyjä etätehtäviä ja tenttejä, joten aika lailla hämärän peitossa on oma 'pärjääminen' ollut koko tämän Hoito ja Huolenpito kurssin aikana.

Koirien kanssa en ole mitään kummempia tai tavallisuudesta poikkeavaa ehtinyt touhuta. Toki ehdimme kerran tänä aikana hakuharjoituksiin ja se on kyllä jonkinlainen henkireikä kun saa siellä luonnossa touhuta koirien kanssa ja muiden samanhenkisten ihmistenkin tietty. Ja kun nuo hurttimuksetkin niin tykkäävät siitä. Into on ihan mahoton kun tuo hakuliivi puetaan päälle. Ljubastakin tulee ihan pentu kun se tanssiaskelin pyyhältää edellä sinne hakualueelle. Tosin se sitten ei ole ihan samaa luokkaa Lucan kanssa siinä hommassa vaan vaatii niitä helpompia hakuja.
Kotonakin on pitänyt järjestää ruokailua aktivointikuutioiden välityksellä ja vähän naminetsintää tuolla pihallakin, etteivät karvanaamojen pienet harmaat aivosolut pääsisi tylsistymään.

Olemme viime kerran jälkeen käyneet Kaukolahden Lasilaaksossa, joka on sellainen upea kevätparatiisi. Vaan eipä se mikään rumilus ole nyt syksylläkään. Se on tosin luonnonsuojelualue, joten enimmäkseen koirut joutuivat olemaan kytkettynä mutta ihan rannan liepeillä uskalsin vähän aikaa antaa niiden touhuta kun tiesin, että siellä kaislojen joukossa ne kuitenkin rymyävät eikä siellä nyt ole mitään lintuperheitä, joiden rauha järkkyisi pahemmin.

Kävimme jälleen taas Kopparnäsissa eilen ja taaspa löysin sieltä uuden alueen, jolla emme aiemmin olleet käyneet. Minussa piilee sen verran tutkimusmatkailijaa, että onnellisin olen löytäessäni uusia aluevaltauksia tuolta luonnosta. Koissut nyt ovat yleensäkin innoissaan lähes missä vaan kunhan saavat rymytä ihan vapaana mutta kyllä sen huomaa, että se into nousee muutaman asteen kun alue on heillekin ihan uusi.

Ennen näitä reissuja, tarkemmin sanottuna sunnuntaina 5. lokakuuta, kävimme jopa mökillä piipahtamassa. En oikeastaan ollut sinne ollenkaan ajamassa kun kuitenkin huomasin, että olemme jo ohittaneet 51:sen varrella olevat normaalit lenkkeilypaikkamme. Olin jotenkin kovin ajatuksissani. Päätin siis, että miksipä emme ajaisi katsomaan ihanaa Fagervikin aluetta saman tien. Mikä lie alitajunta siinäkin oli työssään.
Kun sitten käännyin Fagervikin tielle ja ohitimme erään sen varrella olevan järven valtasi minut äkkiä syvä ahdistus ja vasta sillä hetkellä valkeni minulle mikä päivä oikein oli kyseessä.

Tasan kaksi vuotta aiemmin ajelin kovassa syyssateessa samaa tietä mutta silloin mukanani oli vähän toisenlainen matkalainen. Pysähdyin sillä kerralla juuri sillä järvellä. Astuin autosta ulos ja kävelin yksin tovin pitkin järven rantaa kyyneleet pitkin poskiani valuen. Yksin siksi, että takapenkillä matkusti aiemmin samana päivänä ikiuneen sylissäni saattamani rakas pumpulikoirani Taro, kaunosieluni ja ystäväni Virosta. Olin viemässä häntä tuona sateisena syyspäivänä viimeiseen lepopaikkaansa mökillämme. Järvellä pysähdyin, koska sillä oli erityinen merkitys meille molemmille. Edellinen kesä oli ollut lämmin ja niinpä usein päätin pysähtyä ja uittaa koiria kirkkaassa järvivedessä ennenkuin matka jatkuisi mökille saakka. Vaan tuona synkkänä lokakuisena päivänä siis vierelläni kulki vain rakkaat muistot maailman parhaasta ystävästä, jonka maanpäällinen vaellus oli tullut päätökseensä.
Eli en voi muuta sanoa kuin, että alitajuntani käski jatkamaan matkaa vaikka en syytä ennen tuota hetkeä ollut tiedostanutkaan.
Siispä kävin mökillä ja siistin Taron haudan siihen pudonneista lehdistä. Tällä kertaa ilma oli ihan mukava. Istuin aikani muistelemassa ystävääni siinä haudan vieressä. Tunsin kuinka ahdistus alkoi hälvetä kun olin näin saanut käydä Taron kanssa hiljaista keskustelua ja kertoa, että ikävöin häntä kovasti.

Tämän kynttelikön antoin minulle eräs rakas ystäväni mutta siinä oleva viesti voisi yhtälailla olla juuri se minkä olisin halunnut Tähtipojalleni viestittää silloin joskus

Tämän jälkeen join kahvit ja sitten jatkoimme koirien kanssa ihailemaan Fagervikin maisemia.

Tässä siis näitä kuvia näistä ihka elävistä karvaisista kumppaneistani kaikenmaailman puuhissaan.

Ljuba hannaa veteen menoa Fagervikin Bruksträsket nimisellä järvellä

Voi mikä lälläri toi sisko onkaan! Tämähän on sitä parasta hommaa ihan joka vuodenaikana milloin avointa vettä on lähistöllä, tuumaa herra Peikkonen.

Lasilaaksossa piti sitten vain kiltisti poseerata ihanien sammalkivien välissä. Päivä, eli viime sunnuntai, oli kesäisen lämmin.

Siellä olevaan lintutorniinkin kavuttiin porukalla. Tässä versio karvoistaan siistityistä ja hetkellisesti puhtoisista koirista.

Hieman karvoistaan edellispäivänä siistityn ja ällöttävästi puhtaalta shamppoolta tuoksuvan Lucan mielestä se nyt oli vähän turhaa hommaa. Mitä hauskaa nyt jossakin puisessa tornissa kököttäminen muka oli. Ai että kuvia luonnosta...pyh! Kuka kuvia tarvitsee kun on olemassa nenä, silmät ja korvat. Niillä niitä aistimuksia kerätään. Ja pitäis päästä eroon tästä inhottavasta kukkaistuoksustakin.

No johan päästiin asiaan. Ihanan rapaiset maastot, joissa kaivella ja ryminöidä.

No tässähän ollaankin Kopparnäsissa. Siellä se, erään hakukaverin nimeämä, Luca mobiili parkkilevennyksellä kököttää.

Touhoti touhoti

Nuuskuti nuuskuti

Litsis lätsis

Polskuti polskuti

Ritsis rätsis

Puhinaa tuhinaa

Plip plip plip

Plumpsis plompsis

Kivien kalinaa

...ja muuta yhtä älyllisen järkeenkäypää koiratouhua.

Taisi tyttö nauttia merituulen tuiverruksesta vaan mihinkäs se neljäs jalka hukkaantui?

Sitten tällainen harvinainen 'kaukokaipuu' otos Lucasta. Jossei olisi ollut juuri silloin kytkettynä (kauempaa kuului näet koirien haukuntaa) ei kyllä olisi pysähtynyt paikoilleen sekunniksikaan.

Sitten se pakollinen maisema poseeraus...

...ennen palautumista takaisin auton luokse. Vaan niin se tuuli tuo mielenkiintoisia tuoksuja mukanaan vaikka jo pari tuntia ollaan temmelletty pitkin uljaita maisemia. Pitempäänkin olisi siellä viihdytty kyllä.

Loput kuvat ovat sitten näitä lähimaastoissa arkilenkkeilyn lomassa muistojen kirjaan (joka on jo kyllä pursuamistaan täynnä) otettuja kuvatuksia.

Eräs aamulenkki juuri ennen auringon nousua

Hivenen hämärää oli vielä silloin, joten kuvatkin rakeisia

Mietteliäs neitonen syysmaisemassa

Taisi miettiä mitä kivaa se veikka oli keksinyt kun ei juuri sillä hetkellä ollut näkyvissä. Nämä kun peräkanaa innokkaana tutkivat samoja koloja, ruohikoita ja juurakoita. Jos yksi löytää jotain mielenkiintoista niin jo kohta on toinen samoilla apajilla. Onneksi kaikki sujuu sulassa sovussa ja tilaakin annetaan.

Kuten tästäkin voidaan todeta

Tässä on otettu kunnon venytykset kehiin.

Tässä taas harrastetaan jonkunmoista laituri akrobatiaa. Arvatkaa tippuiko tyttö veteen?

Jaahas. Paikka on tutkittu jotta ei kun eteenpäin.

Tällaisen kapistuksen oli joku jättänyt rannalle ja eihän sitä ikinä tiedä vaikka se olis ollut täynnä kalaa. Tutkittavahan se oli ilman muuta.

Näin. Missä yksi ensin jo kohta toinen perässä.

Tämä kuva jo enteilee tulevaa marraskuun synkkyyttä

Vaan mitäpä siitä. Voihan sitä aina kotona söpöillä ja nauttia kuivasta ja lämpimästä sängystä. Tosin hetkisen vain olivat tällä tavalla nuo koirat ennenkuin ottivat hieman etäisyyttä toisistaan.

Se siitä tällä erää. Saapi nähdä koska taas ehdin koirapäiväkirjaani päivitellä vaan onhan tuossakin jo liuta noita kuvia ihmeteltäväksi. Lukemisiin.