Sellaista se on tähän vuodenaikaan paukkuaran koiran kanssa. Ainoa tapa ulkoilla siedettävällä tasolla on ajella kauas pois täältä Paukku-Petejen alueilta keskelle metsää. Olemme siis käyneet Soukassa Krattivuorella mutta tuli todettua, että sekin on liian lähellä ns. sivilisaatiota. Siispä olemme nyt kaksi perättäistä päivää olleet Pirttimäessä ja siellä, luojan kiitos, ei ole paukkunut vielä. Ulos kun tullaan niin Luca oikein vetää auton luokse eikä suostu edes käymään pissillä nurkan takana. Iltalenkitkin ovat olleet lähinnä yölenkkejä. Paljon ennen puoltayötä ei ulos kannata iltapissille mennä. Siihen aikaan onkin sitten lähitienoon 'tulevaisuuden toivot' ehtineet kotiutua paukkuineen.
Huomenna suuntaammekin sitten taas mökille pakomatkalle. Sielläkin kyllä paukkuu. Ei ole riittävän autiolla paikalla sekään. Vaan ei siellä kuitenkaan pauku kaikenmoiset papattimatot, kiinan pommit, kissan pierut sun muut. Eli ennen klo 18 siellä vallitsee rauha ja se tulee takaisin yön edetessä aamutunneille.
Eilen sisuunnuin niin, että soittelin poliisille. Vaan eihän siitä mitään vastaavaa hyötyä ollut kun saavat kuulemma noin 30 puhelinsoittoa joka tunti samasta asiasta. Valvonta on käytännössä täysin mahdotonta. Enpä kadehdi heitäkään.

Vaan sen verran kerettiin siellä Krattivuorella olla, että sain ikuistettua yhden kauneimmista auringonlaskuista pitkiin aikoihin ja vaikka ne kuvat ilmestyvätkin myöhemmin luontoblogiini, niin oli muutama otos sellainen, jossa koiratkin poseeraavat oikein hienosti vaikka Lucaa pelottikin alhaalta laaksosta tulevat kaukaiset paukkeet. Onneksi Ljuballa on rautahermot.

Ljuballa on aina välillä tapana asettua tällä tavalla katse kiinnittyneenä kaukaisuuteen. Mitä lie haaveissaan onkaan. Tällä kertaa tyttönen ei olisi voinut valita taustaansa paremmin ja niinpä kuvasta tuli minusta aika tunnelmallinen kaikkinensa.

Lucallekin sattui hieno tausta kun eihän raasu suostunut kauemmaksi minusta kuin 5 metriä ja kun liikkeellä oltiin niin poitsu kulki kiinniliimautuneena pohkeeseeni.

Tämäkin otos on ihan luonnollinen - eli ei aseteltu. Ljuba tuli katsomaan kallion huipulle mihin muu lauma jäi kuhnimaan.

Tuolta alhaalta laaksosta niitä ääniä kantautui, vaikkakin vaimeana, kuitenkin riittävän pelottavina Lucan korviin. Rassukalla on stressitaso todella korkealla ja sen huomaa jo niistä 'lanttulaatikkokaasuista' mitä se tupruttelee ympäri kämppää.

Pirttimäellä oli jopa vähäsen luntakin. Vaikka se ei niin montaa kilometriä rannikolta ole niin siellä on selvästi erilainen ilmasto kuin meillä Espoonlahdessa tai mökillämme.

Koirut niin nauttivat siitä vähästäkin lumesta. Toki Lucakin möyri oikein elämänsä innosta mutta ne kuvat olivat pelkkää viivaa kun se on niin paljon vikkelämpi liikkeissään. Tässä sentään näkee että siinä on koira.

Ihmeen hyvin Ljuba pysyttelikin polulla. Oisko ollut siitä syystä, että se lumi oli lähinnä juuri polulla eikä niinkään siellä metsässä muuten.

Ja muks taas. Laskennan mukaan Ljuba oli tällä tavalla nurin kanveesissa ainakin 20 kertaa lenkin aikana. Sitä selkää on niin ihana hieroa lumeen mutta sen olen huomannut, että sen pitää olla tällaista pakkaantunutta lunta. Pehmeeseen lumeen Ljuba ei heitä maate.

Vaan kaikesta huolimatta...

Kyllähän tämäkin sota-aika joskus loppuu ja rauha palaa valtakuntaan.