Tänään on vuosi ja kaksi päivää kulunut siitä kun hautasin mökillemme rakkaan Taro enkelini. Lähipäivien tapahtumat ovat työntäneet tuon hyvin surullisen asian pois mielestäni hetkeksi mutta nyt se palautui mieleeni hyvin voimallisena ja tunsin yllättäin suurta ahdistusta. Ajatukseni palasivat takaisin päin aikaan jolloin vierelläni jolkotteli tuo uskomattoman kaunis ja lempeä pieni mies. Minun Tähtipoikani. Silmänsä sumeat ja korvissa vain rajoittunut kuulo mutta niin tomerana kuitenkin hännän typy pystyssä edettiin lenkillä tuon sitkeän koirasankarini kanssa kunnes tuli se päivä jolloin maailmamme romahti. Toki sairastelua oli ollut vähän väliä mutta nyt se oli erilaista. Tuskallista ja ahdistavaa. Rakkaani kärsi! Kuinka mieleni ailahteli ja ajatukseni riensivät rallia päässäni silloin viimeisinä päivinä. Ei vielä! huusi sisimpäni. Taistele rakkaani - taistele. Eletään tämä talvi ja uusi kesä. Etkö haluaisikin tehdä niin? Vaan Tähtipoikani aika oli täysi ja hän tiesi sen ja näinhän sen minäkin. Velvollisuus oli täytettävä. Kun minä onneton kuitenkin kaipaan häntä niin. Ikuisesti rakkaudella Tähtipoikani muistolle: