Brrrr! Onpa ollut pari hyytävän kylmää päivää. Eilen tuli rakeita taivaan täydeltä ja tänään sitten lunta. Vaan hyytäväksi ilman teki jäätävä tuuli. Tänäänkin olisin niin halunnut kuvata koirien temmellystä lumisessa maisemassa mutta en voinut kun sormet jäätyivät heti palikaksi kun ne kätöseni taskusta pois otin. Osasyynä oli se kun tuolla Suvisaariston rannalla törmäsin mieheen, joka oli tullut sinne kuvaamaan luontoa ja aikoi oikein viettää pitemmänkin tovin siellä. Toivoi myöhemmin näkevänsä esimerkiksi pöllöjä. Vaikka sekä Vilma että Luca kävivät haukkumassa miehen aivan pataluhaksi niin hän oli vaan hyväntuulinen ja sanoi, tule vaan koirien kanssa. Tulivat siis molemmat mölyapinat ensin kuitenkin takaisin luokseni kun kutsuin. Siinä sitten juteltiin koirista, luonnosta, linnuista, ilmasta ja valokuvaamisesta niin pitkään että olin lopulta ihan jäässä. Mies oli löytänyt ihan bunkkerinkin sieltä. Siinä bunkkerissa oli jopa katossa reikä, jotta tulenkin sinne sai tehtyä. Bunkkerin suojassa olikin kuivaa ja paljon lämpimämpää kun ei sinne tuuli käynyt. Olipa miehellä mukana kassi, jossa oli HK:n sinistä ja konjakkipullo, jotta ei vallan nääntyisi ja kylmettyisi iltaa odotellessaan.
On se kyllä ihmeellistä, etten ole koskaan tuota bunkkeria itse huomannut. Käynhän sentään siellä useamminkin. Tosin se oli havainnoillisempi nyt kun sen katto oli lumen peitossa. Kylläpä silti ihmettelen.
Tovin päästä jo Luca ja Vilmakin rauhoittuivat kun olivat ensin Nelli ja Ljuba käyneet mieheen tutustumassa rapsutusten toivossa. Kävivät sitten nämä kaksi epäluulon lähettilästäkin lopulta rapsutukset saamassa.
Siinäpä sitten koirut rupesivat kuoppia kaivamaan kun vaan paikalla seistiin, jonka käskin niiden lopettamaan. Mies vaan hyväntuulisesti tokaisi. Anna kaivaa!
Oli oikein mukava heppu, täytyy sanoa. Toivotaan, että niitä lintuja sitten hänen linssinsä eteen ilmaantuu tänään.

Eilenkin oltiin rannalla ja rakeita tosiaankin sateli taivaan täydeltä. Kaivoin kameran esiin useammankin kerran ja sain laittaa pois taas kun raekuuro aina vaan sen kuin yltyi. Vaan ei nuo koirut välitä. Pitäisi kyllä ottaa niistä oppia. Oli ilma mikä vaan niin aina on yhtä hauskaa päästä metsään vapaana juoksentelemaan. Pienet vilut eivät saa tahtia haitata. Vilma kylläkin takki päällään kun nyt tuli kerran trimmattua. Pääasia että pysyy kuivana niin ei sitten tule niin kylmä silloinkaan kun neiti Elohopea hetkeksi malttaa pysähtyä. Kuten niitä taskussani olevia keksejä norkoillen. Otsikoksi olisi siis voinut myös laittaa: Kerjäläisten kanssa lenkillä. Osaavat kaikki neljä sen jalon taidon vallan loistavasti.

Noh sainhan minä sitten jotain huonolaatuisia kuvia lopulta otettua eilen. Tämän päivän kuvat rajoittuvat pariin pihalla otettuun kuvaan ja yhteen naapurineitosten yhteisposeeraukseen.

Leikkiinkutsu

Temmellys käynnissä. Kamera ei oikein ehtinyt mukaan, joten sumea kuvasta tuli.

Mitähän nuo isommat tuolla puuhaa?

Parasta seurata tarkkaan perässä, jospa täältä löytyisi jotain jännää. Vilma on tainnut ottaa Ljuban oikein esikuvakseen, sillä kulkivat useampaan kertaan peräkkäin kuin Majakka ja Perävaunu. Muutenkin Vilma mielistelee kovasti Ljubaa.

Tahtois namia...

Ihan sama missä ollaan. Luca se löytää kyllä ne itselleen sopivan kokoiset kepit joka kerran. Tosin tämä nyt on hivenen alimittainen.

On se oiva kapistus tuo koiran nenä.

Maailmasta kun eivät tuoksut lopu vaikka olisi minkälainen 'koiran ilma'.

Kuten kuvasta näkyy niin oli todellakin tuollainen kolea ja teräksen harmaa päivä.

Espoonlahden taivas tänään. Ufoko siellä on laskeutumassa talojen katoille?

Pihavahdit hommassaan.

Lumiparta venyttelee ajettuaan oletetut tunkeilijat pois. Homma pulkassa!

Pikkuiset poseeraa.

Lopulta haluan palata ajassa hieman taaksepäin ja julkaista tässä blogissani ystäväni ja naapurini Raunin kirjoittaman runon, joka syntyi hänen Jokelan tapahtumien johdosta kokemastaan surusta ja tuskasta. Tämä herkkä runo kuvastaa niin hyvin juuri niitä tunteita joita itsekin koen sisimmässäni.

Olkaat hyvät:

Hänen kasvonsa ovat kivettyneet
kun hän menee kauppaan
jonnekin muualle, kauas
jossa kukaan ei tunne.
Elämä pysähtyi.
Vain pari päivää sitten
kaikki murskaantui.
Unelmat, toiveet, usko
itseen, maailmaan,
että jonain päivänä
sen voisi pelastaa.
Hän hengittää
haluten jättää hengittämättä.
Pää jyskyttää, tämän
saattaisi lopettaa,
kidutuksen josta ei ole
tietä pois.
On pieni poika,
jota ei saa jättää yksin.
Joka tänään kaipaa
veljeään, eikä uskalla
sanoa että kaipaa,
koska veli teki jotain
hirveää, ampui ihmisiä,
ampui toisia lapsia ja
opettajan
ja kuoli itse.
Pieni poika täynnä kysymyksiä
ilman yhtään mahdollista
vastausta,
häntä ei saa jättää yksin.
Ainoa syy elää
kun kaikki muu
romahti.

Näissä tunnelmissa lopetan päivän tarinan. Toivon, että runo antaa teille kaikille lukijoille jotain. Ajattelemisen aihetta...