Tuo otsikko on ehkä hieman hämäävä kun aiheena on koirien Joulusiunaus senaatintorilla ja muut yhteisretkemme luonnossa. Se kuitenkin tuli ensimmäisenä mieleeni tätä kirjoittaessani.

Kenestä me sitten välitämme? Perheestämme tietenkin. Lemmikeistämme, ystävistämme, ehkä suskulaisistamme, tuttavistamme jne. Sehän on kaikki aika normaaliakin. Ehkä välitämme köyhien maiden kärsivistä ihmisistä. Varsinkin niissä asuvista lapsista. Useimmat kai meistä välittää katastroofin sattuessa oman maamme kansalaisista, joita on kohdannut suuri suru menetettyään äkillisesti rakkaansa.

Se on tämä koiramaailma aika erityinen siinä, että voimme kohdata tuntemattoman ihmisen ja aloittaa hänen kanssansa juttelun rakkaista lemmikeistämme sen tuntumatta mitenkään oudolta. Voimme tuntea ääretöntä myötätuntoa tätä tuntematonta kohtaan, joka on juuri menettänyt rakkaan monivuotisen koiraystävänsä. Kurkkuumme nousee pala kun muistoihimme palaa omat jo iäisyyteen kadonneet ystävämme ja tulee voimakas tunne siitä, että haluamme ottaa tuon tuntemattoman henkilön syleilyyn ja lohduttaa häntä. Joskin samanlaista yhteenkuuluvuutta esiintyy varmasti kaikenmoisissa tukiryhmissä niin en oikein usko sen olevan kovinkaan tavanomaista koirattomien kansalaisten keskuudessa muissa tilanteissa. Näin meidän koiramme tekevät meistä parempia ihmisiä. Niiden kautta kykenemme suuntautumaan ulospäin ja ojentaa kätemme toiselle samanhenkiselle. Se on oikeastaan aika avartavaa. Kunpa yhteiskunta päättäjineen ottaisivat onkeen tästä asiasta ja ymmärtäisivät kuinka suuri vaikutus maamme koirilla ja tietenkin muillakin lemmikeillä todella on jokapäiväisessä elämässämme muutenkin kuin virkatehtävissä ja muissa yhteiskunnallisesti hyödyllisissä ja sinänsä jo hyvin arvokkaissa tehtävissä.

En ole suuresti uskonnollinen mutta menin mielelläni tuonne Senaatintorille koirien siunaustilaisuuteen tänä vuonna. Enkä vain siksi, että siellä tapaisi muita koiraihmisiä tai siksi, että se tuntui olevan mukava ja tunnelmallinen tapa aloittaa joulun odotus. Sinänsä siinäkin olisi ollut riittävästi syytä, sillä siellä oli todellakin hyvin tunnelmallista ja kaunista kynttilöineen ja soihtuineen komean tuomiokirkon portailla. Tunnelma oli harras vaikka ympärillä koirat haukkuivatkin.
Osaksi menin jo siksikin, että on mukava aina kun koirat omistajineen pääsevät viettämään jotain erityistä hetkeä yhdessä ja julkisesti. Mitä enemmän koirat ja heidän omistajansa näkyvät julkisesti tällaisissa positiivisissa merkeissä sen parempi se on tämän ryhmän yhteiskunnallista asemaa ajatellen.
Ihan liikaa asetellaan rajoituksia yhteiskunnassamme muutenkin ja varsinkaan lemmikeillä ei ole kovinkaan vankkaa asemaa Suomessa. Tuntuu kuin enenemisissä määrin lisätään rajoituksia koirien ulkoiluttamiselle ja kaikenmoisia säädöksiä missä saa olla ja missä ei ollenkaan edes kytkettynä. Ei ole paikkoja joihin ottaa lemmikki mukaansa jos jonnekin kurssille haluaa mennä, joka on kaukana kotoota kun asuntoloihin tms. ei eläimiä huolita jne. Ei edes vaikka lähtisi opiskelemaan eläintenhoitajan ammattia.
Olen sitä mieltä, että yhteiskunnassamme tulisi jo vihdoin ottaa huomioon lemmikit ja niiden suuri merkitys niin monelle sadalle tuhannelle Suomen kansalaiselle ihan eri tavalla kuin nykyään. Tämän lisäksi tulisi tietenkin laissa tehdä sellainen radikaali muutos, että eläimet eivät ole esineitä. Ne ovat hengittäviä, tuntevia, ajattelevia olentoja ihan niinkuin me ihmisetkin.

Noh riittäköön se tältä erää paasauksena. Eiköhän tuo nyt tullut selväksi.

Olimme siis yhdessä ystäväni Tiinan ja koiriemme kanssa siellä Senaatintorilla. Myös Tiinan grand old dame Olga oli päässyt tällä kertaa mukaan kun kyseessä ei ollut niin pitkäkestoinen tilaisuus. Toki pikkuinen Olga sai viettää enimmän ajan emäntänsä sylissä ja katsella ympärillä hyöriviä koirakoita yläilmoista. Jo eläkepäiviä viettävä Olga ottikin kaiken ihan lunkisti vaan. Se miksi otsikoin tämän kirjoituksen kuten tein johtui siitä, että Tiina törmäsi paikalla erääseen puoltuttavaan, jonka kanssa alkoi juttusille. Osoittautui, että olivat tavanneet aiemmin ainakin villakoirayhteyksissä mutta ehkä myös käydessään Hesyllä auttamassa. Se asia jäi minulle hieman hämärän peittoon. Tämä jo hieman iäkkäämpi rouvashenkilö kertoikin vähän aikaa sitten menehtyneestä villakoirastaan Bellasta. Voi kuinka rouvan katse loisti kun hän kertoi niin rakastavin sanoin tuosta koirastaan, jonka haudalla hän käy nyt joka päivä. Kuinka hänen silmänsä kostuivat kun hän muisteli omaa karvaista vauvaansa, jota ei enää ollut. Hän kertoi monin sanankääntein koiran viimeisistä ajoista ja siitä kun oli ollut valmis hyvästelemään tupsuhäntänsä jo kaksikin vuotta aiemmin, kun todettiin sisäelinten alkavan romahtaa, mutta luoja oli suonut heille lisäaikaa. Koiran arvot paranikin ja hän eli siis kaksikymmentävuotiaaksi. Ajatelkaa mikä ikä! Kerrassaan ihmeellistä. Lopulta pienoinen vaipui koomaan ja nukahti ikiuneen emäntänsä käsivarsilla. Tuon kertomuksen aikana sekä Tiinalla että minulla tuli tarve ottaa tuo rouva syleilyyn sillä niin mekin tunsimme menetyksen tuskan, sekä hänen että omamme, tarinan surullista loppua kohden. Toisaalta Tiinaa onkin riepoteltu viime aikoina, sillä hän on vuoden sisällä menettänyt kaksikin rakasta koiraansa ja hänen vielä kotonaan oleva karvainen ystävänsä alkaa jo olla iäkäs sen mukanaan tuomine vaivoineen ja huolineen. Vaan eipä siitä ole kuin vähän yli vuosi kun Taro poistui luotani ja sekin kivulias muisto on edelleen tuoreena mielessäni.
Tässä nyt vielä hieman huonolaatuisia kuvia tilaisuudesta. Valoa kun ei ollut riittämiin tällaisille harrastelijakuvaajille. Osan kuvista on ottanutkin Tiina.

Aikamme kuluksi kuvailimme toisiamme bussimatkalla. Tässä on Tiina ja grand old dame Olga hänen sylissään.

Tässä taas minä (ja kuoleman katse) Lucan karvapehko polvillani

Tässä minä koitan saada koirat järjestykseen että pääsisimme lähemmäksi kirkkoa. Kuva esittääkin paremman puoleni.

Naapureinamme tässä vaiheessa oli komea bernhartilaisklaani. Siinä oli aikuiset ja lapset samassa porukassa.

Tiina kun liikkui Olga sylissään kykeni sutjakkaasti luovimaan tungoksenkin keskellä. Tässä kuitenkin vielä ollaan hieman taaempana.

Hämärä kuva itse tuomiokirkon portailla olevasta pääporukasta.

Tässä sama asia hieman lähempää otettuna

Näitä kahta kaunista ajokoiraa jänskätti kovasti. Hännät oli visusta koipien välissä koko ajan.

Myös Lucaa jänskätti tällä kertaa ihan eri tavalla kuin viimeksi kun oltiin samassa paikassa. Toki se oli erilaista kun nyt oli pimeätä ja soihtuja ja kovaäänisiä. Maalaiskoira kaupungin yössä. Jätin lopulta viemättä koiria siunattavaksi kun siinä jonossa oli niin mahoton tungos ja ajattelin että parempi kun vien Lucan hieman väljemmille vesille siitä kohdasta. Ljubaa ei tungoskaan pahemmin hätkäyttänyt. Tällä kertaa ei kuitenkaan pannut maaten kuten yleensä tekee mutta se johtui varmasti enemmän siitä että maassa oli vähän lunta ja se oli siis kylmä.

Mukana oli tälläkin kertaa Saija Viggo lagottonsa kanssa edustamassa tätä rotua meidän lisäksi. Ai kuinka hienosti siinä toimii katsekontakti. Viimeisen päälle toko-koira tämä norjalaista verta suonissaan kierrättävä Viggo. Tällä kertaa ei Luca pahemmin halunnut Viggon kanssa painiskella. Varmasti se jännityskin oli siihen osasyynä.

Näin meillä lötköteltiin tuon jännittävän illan päätteeksi

Ja näin pötköteltiin Tiinan kotona

Sitten muita viimeaikaisia kuvatuksia jonkun verran

Taivas kuin maalauksesta

Vapauden riemu

Höyry Hertta ottaa time out:ia hetkisen verran

Jotain mielenkiintoista taivaallako?

Lumikasan valtijatar

Jiiihaa! Vettä näkyvissä.

Performanssitaidetta

Tutkintaa...

tutkintaa...

tutkintaa...

ja tutkintaa

Pientä poseerausta välillä. Olenhan nyt nättinä näin?

Kyllä on pakastettu rakkolevä mmmaukasta

Alkoholitesti. Pitää pystyä kävellä viivaa pitkin hoipertelematta.

Vastahakoinen kahlaaja. Tässä ei vaan ollut muuta vaihtoehtoa.

Pieni ja soma näkinkenkä

Härveli horisontissa ja 'ydinsota' taivas

Tulipensas

Koivikko ja auringonlasku

Auringonlasku merellä

Käpertyneet lehdet

Siinäpä se tältä erää. Olkaa kilttejä ja ennenkaikkea välittäkää toisistanne.