Tänään Laurinlahden yhdellä monesta kivilaiturista riitti ihmeteltävää koiruuksille. Joku siellä alla asuu mutta miten siihen pääsisi käsiksi. Tenkkapoo oli koirilla.

Hmmm. Tuolla laiturin alla on elämää.

Pääsisköhän tuonne laiturin alle tätä kautta tassujaan kastelematta?

No ei kai nyt sentään. Reippaasti veteen vaan siskoseni.

Ei, tassujani en kastele. Täytyy keksiä toinen keino.

Jotenkin pitäisi päästä tämän reiän kautta tuonne alle.

Onnistuuko?

Pahalta näyttää. Oiskohan tässä sivussa koiran mentävä aukko?

Kovasti täällä laiturin päällä kyllä on hajuja.

Täällä sivussa on reikä josta tulee ulos voimakas hajuviesti.

Hei päästä minutkin haistamaan.

No nyt sä torvelo työnnät minut veteen. Lopeta se töniminen!

Huijui! Tässä on tosi liukasta.

Ei onnistunut sekään. Mikähän nyt neuvoksi?

Ei kuule taida onnistua siskoseni. Täällä päässä on jo aika syvää.

Yrittänyttä ei laiteta. Pakkohan tuonne on jostakin päästä. Niin ja kovasti tulee sieltä hajuja, että ovat kyllä kotona.

No höh. Mihinkäs sä nyt katosit?

Ahaa. Sä kokeilet nyt sieltä käsin.

Mä pidän sitten vahtia tällä reiällä, etteivät pääse karkuun.

Huhuu! Kuuleeko sisko? Löytyykö sieltä mitään?

Ei tiekkös pääse sitäkään kautta tuonne alle. Johan tämä nyt on perin omituista.

Nyt olis vaan päästävä. Jos yritän vaikka väkisin tunkea itseni tuonne.

Eih! Ulos täältä on vaan tultava. Kun ei onnistu niin ei onnistu.

Niin se on. Joskus on vaan osattava antaa periksi.