Ilma kuin tilauksesta tänään. Just sellanen suht tyyni, aurinkoinen pikkupakkanen. Ilman paukkuja olisikin ollut jo liian täydellistä. Siis rannalla. Vaan jos koiruus on hermoissaan niin viehän se osan nautintoa pois. Luca rassu. Tämä aika joka vuosi on kyllä yhtä piinaa pikkuiselle. Ljuba sen sijaan kärsii kipeästä raajasta. Ehkäpä vika onkin ranteessa. Se kun naksuu kun sitä taivuttelee vaikka ei tytsy siitäkään pahemmin piittaa. Eilen siis taas linkutteli vaikka me ei metsässä mitenkään kauan oltu eikä se tietääkseni käynyt missään kivenkoloissa. Rimadylin jouduin siis taas antamaan. Toki kävimme tahallamme metsälenkillämme oikein tutkimassa sen kiven jonka alla Ljuba viimeksi kökötti. Kyllä ne koirut hyvin muistivat mitä siellä oli tapahtunut vaan kun olin vieressä kieltämässä ei sinne kadonnut kuin Luca kerran puoliksi. Lucalla tiedän olevan itsesuojeluvaistoa joten tiesin ettei se änkeä itseään paikkaan josta ei ole paluuta. Ja eihän se ängennytkään vaikka kuinka mieli teki.
Olihan lenkillä toki pituutta muuten kun kävelimme sinne metsään ja sieltä sitten takaisin, johon siihenkin kului tunti yhteensä. Vaan remmissähän sitä matkaa tarvottiin joten ei silloin mitään ryntäilyjä tapahtunut eikä niitä siis pahemmin metsässäkään tapahtunut eilen. Ljuba kun kävelee remmissä kuin enkeli. Liekö piikkipannalla oikein opetettu kun ei uskalla yhtään päästää remmiä edes kireeksi?

Supikiven tutkintaa. Tuolla alla minäkin silloin ryömin kepukkani kanssa.

Naamioutunut taustaan ja häntäkin näkyy kun ei eilen metsässä paukkunut mistään.

Ljuba ja marmoroitu kallio

Pala sinistä ja harakan?pesät

Hannusjärven päässä oleva vanha laituri

Tänään olikin siis koko taivas kirkkaan sininen eikä vain paloitellen kuten eilen joten rannalle siis. Aattelin Ljubankin pysyvän siinä lähettyvillä kuten se yleensä rannalla pruukaa tehdä, ettei jalka rasittuisi kovin. Ongelmana olikin lähinnä jostakin lähitalosta tulevat jatkuva pamaukset. Luca siinä sitten liimautui minuun kiinni ja vinkui häntä suoraan alaspäin roikkuen. Eipä ainakaan tarvinnut tippaakaan vahtia jospa olisikin tullut muitakin sinne rannalle, että lähteekö hurjaakin hurjempi ilmoituspartio hakkumaan 'tunkeilijan' pataluhaksi. Vaan kuvaaminen oli vähän haasteellisempaa kun eräs iso ruskea kuono tahtoi aina olla kuvassa etummaisena. Vähän ajan päästä sitten suuntasimme kuitenkin metsään missä paukut kuuluivat paljon vaimeammin ja Lucakin jo malttoi edes vähän nuuskia ympäristöään ja toimitella tarpeitaan. Jotenka kyllähän Ljuba sitten jonkin siellä taas havainnoi ja otti hatkat. Ei nyt niin kauaa ollut poissa ja ehkäpä pikkuisen hätääntyi (jos nyt auton luona kävi) kun tahallani ajoin tietä eteenpäin ja parkkeerasin hetkeksi toiseen paikkaan. Polttelin savukkeen ja ajoin takaisin alkuperäiseen paikkaan. Kerran siinä kutsuin Ljubaa joka tulikin kieli vyön alla juosten pitkin hiekkatietä saman tien ja heti hyppäsi autoon sisälle. Oletettavasti oli sitten käynyt autolla ja todennut sen olevan poissa koska oli jossakin ihan lähellä. Enpä tiedä auttaako tämä taktiikka mutta aikoinaan se toimi aina aikansa Lucan kanssa ja nykyäänhän Luca ei todellakaan ole kadonnut kuin pariksi minuutiksi kerrallaan. Tämän voi nyt tehdä vain sellaisissa paikoissa missä ei ole isompia teitä lähistöllä.
Silti olen taas paljon paremmissa tunnelmissa kun olen nähnyt päivänvalon. Ihmeen paljon se aikaan saakin. Vaikka onkin vähän muuten apea olo kun Ralf on nyt muuttanut Kuopioon opiskelujansa varten ja näin ollen tapaamme harvemmin kuin ennen. Tärkeintä on kuitenkin, että Ralf saa kunnon koulutuksen, jotta saa itselleen toisen mieleisensä alan kun ei kondiittorina voi enää toimia. Kyllähän me aikuiset pärjätään. Ollaan sitten yhdessä kun ollaan ja nautitaan siitä. Ainakin oli niin ihana joulu ja uusi vuosikin yhdessä ollessa siellä maalla, että sillä elää pitkään.
Tässä sitten vähän enemmän kuvia kun innostuin niitä taas räpsimään vaikka sormia pakottikin pakkasessa.

Luca rassu onnettomana kun paukkuu vaan kerrankin sitten paikoillaan kun ei mamsin luota uskalla mihinkään mennä. Ljuballa takki varmuuden vuoksi, jospa kipeä olisikin kuitenkin se olkapää. Parempi kun pysyy lämpimänä. Karvapeitteessä kun ei just nyt ole hurraamista.

Vähän vielä pakkaspäiviä ja kohta voi jo jäälläkin kävellä. Ainakin näissä suojaisissa lahdenpoukamissa.

Ljubakin varmaan miettii tässä lähtiskö sitä jäälle dallailemaan ja kaislikoita tutkimaan.

Tämä jää jo melkein tuollaisen koiran kannattaisikin

Hups. Se olikin yllättävän liukasta. Häntä tässä tasapainoelimenä Ljuba yrittää kavuta takaisin kalliolle.

Mikä se tässä on? Liekö portti Lumikuningattaren maahan?

Erikoista maisemaa siinä maassa onkin.

Omituisia olentojakin siellä kohtasimme kuten tämäkin pakkasenpurema sienekäs

Tämä toinenkin sienekäs oli jo muuttumassa siniseksi reunoiltaan siellä jäisessä maailmassa.

Lopulta saavuimme itse pääpaikkaan eli Jäälinnaan, jossa tuo kylmyyden ruhtinatar pitää majaansa.

Pottunenä sai päähänsä kuvata itsensäkin siellä metsässä. Huomatkaa epäuskoinen ilme. Eihän tuollaisiin linnoihin joka päivä törmää.

No ei vaineskaa. Ihan metsässähän me oltiin. Lucan häntäkin jo noussut piirun verran. Tämä oli hetki ennenkuin Ljuba otti hatkat mutta mikälie oli kyllä jo havainnoitu.

Suvisaariston salmi, jonne ei ole asiaa edes kovillakaan pakkasilla. Vesi kun virtaa siinä lähes aina joskin juuri nyt oli kovin tyyntä.

Sillan toisella puolen olikin vesi vielä ihan avointa.

Autosta napattu kuva punaisten valojen aikaan. Auringossa kylpevä Espoonlahden vesitornihan se siinä komeilee.

Turvallisesti kotisohvalla kaikki kolme ja mamsikin älynnyt kuvaa varten sentään vähän paklata naamansa ja tukkansa kammata, ettei ihan kalpealta ja takkuiselta aaveelta näytä (kuten siinä pottunenä-kuvassa).

Näin komea on ikkunalaudallani edelleen saamani joulukukka.

Tähän olisi hyvä päättää päivän tarinointi vaan kun...

Toissapäivänä luin aivan järkyttävän uutisen avattuani koneeni. Viipurissa Olgan talo on palanut lähes perustuksiaan myöden ja sen mukana menehtyi 12 koiraa, joista moni oli hänen omia rakkaitaan. Näin siis kodittomaksi jäi Olgan lisäksi myös iso liuta koiria (etenkin pentuja), jotka olivat saaneet Olgan luota lämpimän turvapaikan koska tarhalla ei ole mitään lämmitystä. Mikään luksuspalatsi ei Olgan koti ollut, koska Olga ei ole mitenkään äveriäs vaan kitkuttelee pienellä vartijan palkallaan ja on siitäkin vähästä hankkinut ruokaa ja lääkkeitä tarvitseville eläimille. Mutta se oli koti. Niin hänen kuin monen eläimenkin. Itse en jaksa ymmärtää kuinka Olgan kaltaista enkeliä voi näin kamala asia kohdata. Pistää kyllä niin vihaksi maailman epäoikeudenmukaisuus. Ilman Olgaa ei minullakaan olisi Ljubaa ja niin voi varmasti sanoa kovin moni suomalainen nykyään, sillä hän on leipätyönsä, kotona hoitamiensa eläinten sekä tarhalla tekemän työnsä lisäksi ajanut aina välillä Kirillovin kauhutarhaan (sekin nykyään palanut) ja tuonut sieltä pois koiria omalle tarhalleen koteja Suomesta etsimään. Voitte siis rakkaat lukijani ymmärtää järkytykseni ja vihan sekä voimattomuuden tunteeni tämän asian suhteen. Itse toki lahjoitan pienen summan Olgan auttamiseksi mutta se on vain pisara meressä. Enempään en pysty nyt kun olen edelleen työtön. Onhan minun voitava ruokkia ja lääkitä omat koirani ja itseni myös.

On siis niin että yhdistys, eli Viipurin koirat ry, hankkii ja toimittaa Olgalle Suomesta asuntovaunun sekä vie sen paikan päälle ja hommaa siihen sieltä sähköistyksen. Vaan se ei ole halpaa lystiä.

Vetoan siis teihin. Jos sydämmessänne tunnette, että haluatte jotenkin avustaa yhdistystä saamaan Olgalle edes jonkin kodin missä hän voi olla talven pakkasilla niin menkää Viipurin koirien sivuille ja lukekaa sieltä minne lahjoitukset voi lähettää ja miten ne kannattaa merkitä. Monesta pienestä purosta syntyy joki, joten pienikin lahjoitus tulee tarpeen.

Anteeksi jos vetoomukseni häiritsee teitä mutta kun katselen tuota 'turvallisesti kotisohvalla' kuvaa sekä ikkunalaudallani komeilevaa kukkaa en vaan voi olla tekemättä mitään tai laittamatta anomustani eteenpäin.