Niin se on. Kyllähän nämä omat turret hyvin voivat ja kaikkiin tarpeisiin vastataan voimavarojen mukaisesti. Vaan niin ei ole kaikilla maailman eläimillä. Itse asiassa suurin osa kärsii jonkunmoista puutetta ja tuskaa, jos ihan kotieläinlajeista puhutaan.
Katukoiria ja kissoja nälissään, likaisina ja kylmissään, laboratorio eläimiä, tehotuotanto maataloutta, turkiseläimiä, sirkuseläimiä, ala-arvoisissa oloissa pidettäviä eläintarhaeläimiä, sappikarhuja, pakkosyötettyjä hanhia, lihoiksi syötettäviä koiria, turkisten vuoksi pienen pienissä häkeissä päällekkäin säilytettäviä kissoja ja koiria jotka kuristetaan kuoliaaksi tai saatetaan nylkeä vielä elävänäkin, hainsyöttinä käytettäviä koiria, salakaatoja jossa hyvinkin ammuttu eläin saattaakin jäädä henkiin ja kärsii hitaan kuoleman, kodeissaan ja kujilla potkittuja, sairaita eläimiä, luonnon eläimiä joiden elintilaa jatkuvasti nakerretaan reunoista. Lista on loputon ja etenkin lohduton.
Eikäpä tämä rakas kotimaakaan mikään lintukoto ole tässä suhteessa. On pentutehtaita ja kasvattajia joiden toiminta ei päivänvaloa siedä puhumattakaan kaikista niistä koiraparoista, joista luovutaan heti kun murkkuikä iskee ja kesäkissoista, jotka jätetään syksyn tullen oman onnensa nojaan tai huumeiden käyttäjien lemmikeistä, jotka useammassa tapauksessa saavat kokea suoranaista kidutusta tai ainakin jatkuvaa kiusaamista.
Lain kirjain on täysin naurettava mitä tulee eläinsuojelurikoksiin. Eläinhän on vaan pelkkää omaisuutta. Muutosta ei ole näköpiirissä vaikka jo vuosi sitten Hesyn ja SEY:n järjestämässä kaikkien kärsineiden lemmikkien puolesta järjestetyssä mielenosoituksessa Helsingin Senaatintorilla oikeusministeri X lupasi, että eläinsuojelulaki otetaan tarkkaan syyniin ja tiukennusta on näköpiirissä.

Että hyvää eläinpäivää vaan maailman eläimet!

Viipuristakin kuuluu ikäviä uutisia. Olga - kaikkien kärsivien koirien ystävä - joka omilla vähillä varoillaan on pyörittänyt koiratarhaa Viipurissa ja sen lisäksi hyysännyt kotonaankin kaikista heikoimpia yksilöitä, on saanut lähtöpassit tarhaltaan, sillä Viipurin kaupunki ei ole suostunut uusimaan vuokrasopimusta. Eihän ole kauaakaan kun Olgan oma kotitalo paloi ja kyseessä oli mitä ilmeisimmin tuhopoltto, sillä tontti jolla talo seisoo on hienostoalueella ja siksi haluttua kauppatavaraa. Vaan Olga ei suostu myymään. Talon mukana menehtyi useampi koira. Nyt Olga on siirtänyt tarhalla olleet koirat kaikki luoksensa vaikka itse edelleen elää suomalaisilta lahjaksi saadussa asuntovaunussa kunnes kovin keskeneräiset rakennustyöt talossa saadaan valmiiksi. Koirilla ei siis ole suojaa syksyn ja talven viimoilta.
Avustuksia siis tarvitaan jälleen avokätisesti. Itse olen laittanut Viipurin koirien tilille sen minkä budjetiltani kykenin. Toivon suuresti, että muutkin hölläävät kukkaroidensa nyörejä edes pikkaisen sankoin joukoin, jotta koirille saataisiin rakennettua koppeja suojaksi ennen talven tuloa sinne Olgan omalle pihalle. Joitakin koppeja voidaan toki siirtää tarhaltakin mutta ne eivät suinkaan riitä kun mitään säänpitävää päärakennusta ei ole Olgalla pitkiin aikoihin.
Ihan sydäntä särkee kuinka niin hyväsydämistä ja epäitsekästä ihmistä kuin Olga elämä riepottelee.

Asiasta villasukkaan.
Olen nyt viikon päivät työskennellyt Kivenlahdessa Virekoti nimisessä dementiayksikössä. Työ on toki raskasta, hektistä, tarkkuutta ja paljon tietämystä hoitoalasta vaativaa mutta olen kuitenkin viihtynyt erityisen hyvin. Toistaiseksi olen ollut vain alakerran vanhusten kanssa ja tutustunut heihin ja osaston rutiineihin lähemmin. Ensi viikolla on sitten yläkerran porukan vuoro.
Olen saanut hyvin lämpimän vastaanoton sekä henkilökunnan että itse asukkaiden puolesta. Suurin osa hesitä ovat niin herttaisia ja suloisia tätejä ja setiä. Onhan siellä joku vähän kärttyisempikin ja eräs joka asiasta marisija mutta huumorilla heidänkin kanssa on oikein kiva työskennellä. Ja sen huomaa kyllä asukeista kun mukana on aitoa tunnetta. He ovat selvästi iloisia ja tyytyväisiä saadessaan henkilökohtaista huomiota ja vähän hassutteluakin. Kaikesta fyysisestikin raskaasta työstä huolimatta olen siis suuresti viihtynyt siellä. Ovat jo vähän niinkuin omaa perhettä koko poppoo kaikkine ominaisuuksineen. myös viikkopalaute jota pyysin oli hyvin kannustavaa. Olen kuulemma jämptti, ahkera, oppivainen, tarkka, positiivinen ja hyvin erilaisuuksia huomioonottava. Parempaa palautetta tuskin voisi toivoakaan. Vaan pakko sanoa, että tällä hetkellä hirvittää ehdinkö oikeasti oppia kaiken sen viidessä viikossa mitä sitten näyttöviikolla jo pitääkin osata että saa hyvän arvosanan. Paljon olen viikon aikana oppinut mutta suurin oppi on se kuinka vähän oikeasti vielä tiedän.

Ollaan me silti pari kertaa ehditty koirien kanssa metsällekin vaikka olenkin ollut tavanomaista väsyneempi iltaisin. Tässä siis muutamia syksyisen värikkäitä ulkoilukuvia.

Laurinlahdessa:

Pihlajat on pop:

Itseensä pitää koristella:

Nuuksiossa:

Sammalvuorella:

Tallinrinteellä:

Jotenkin sitä ajattelee itse, että taitavat nuo kohta tympääntyä kun aina täällä samassa paikassa käydään kerta toisensa jälkeen mutta ei sinne päinkään. Joka kerta on kuin paikka olisi uusi ja ihmeellinen. Touhua riittää. Kiireen vilkkaan juostaan aina ensi töiksi rinnettä alas purolle ja sitten alkaa tutkimiset, kylpemiset ja kaivuuhommat.

Vesimyyrien alueelta jatkuu matka yhtä kiireisesti maamyyrien asuinpaikoille ja joskus saadaan lisäjännitystä kun herra tai rouva rusakko on ohikulkumatkalla tai kurre kiipeile lähipuussa.

Hei onkos nyt hakua kun täällä on tällainen sopiva piilokin, tuntuu Luca miettivän.

Ei ole hakua veliseni...vaan etsintää.

Siis myyrien etsintää. On se vaan kumma kun ei niitä kuitenkaan koskaan löydy. Mikähän sen hoitottyttö Danjan metodi oikein mahtoi olla?

Taisi siinä tytössä olla aimo ripaus kissaa. Se vaan yks kaks pongahti ojaan ja nappasi itselleen myyrän jos toisenkin.
Sekös sitten Ljubaa kismitti kun ei se Danja luopunut saalistaan edes kovan jahtaamisen ja painostuksen alla. Ljuba kun on vähän tuollainen Härski Hartikaiska mitä tulee koiraetikettiin, johon kuuluu se, että toisen omaa ei hamuilla. Tämä koskee vain oikeita saaliita ja joskus välillä keppejäkin.
Kotona ei koskaan yritä Lucan apajille vahingossakaan.

Eipäs tässä taas tämän enempää tarinaa synny.
Sellainen pieni huomio tulkoon tänne, että Lucalla on herännyt niin kauhea intohimo nyt tyrnin marjoihin (niitä kasvaa siis täällä vähän joka kulmassa), jotka kylläkin ovat terveellisiä mutta kovin happamia, että se on lähes väkisin raahattava pois niistä pensaista ettei syö ihan mahaansa pilalle niistä. Kyllähän ne Ljuballekin maistuu mutta ei se nyt ihan hulluna niitä sentään hamua.