Elikkä oikeastaan enemmän kuvia eri tilanteista kuin sitä tekstiä. Kiirettä kun pukkaa.

Mutta sen verran kirjaan tänne, että Lucalle iski vallan raju ripulitauti. Se tapahtuma-ajankohta oli sitten eräs minun iltavuoroni, joka muutenkin on päivävuoroa rankempi. Kun vielä kotiutuessani odotti lattiallinen ruskeata ja haisevaa mönjää, josta osuutensa oli kynnysmatollekin riittänyt, niin ei kovasti naurattanut. Sinä yönä, kun olin lattiat, maton ja siihen käytetyn rätinkin jynssännyt puhtaaksi, koissut ulkoiluttanut ja ruokkinut (Lucalle siis riisilitkuakin piti keittää) ja vieläpän pitkin yötä monia kertoja ulkona hyppinyt kun Luca vikisi ovella, oli kello jotakuinkin 3 ennen kuin sain pääni tyynyyn. Kun sitten aamulla oli uudet veriset ripulit lattialla ja alkoi uusi putsaaminen ei oikein meinannut tämän tytön pää kestää. Piti soittaa töihin, että koira ulostaa veristä ripulia, joten eläinlääkärin päivystykseen on mentävä. Sain sitten aamuvuoroni vaihdettua iltavuoroksi. Vaan kotoota löytyi purkki Tylosin Tart 240 mg ripuliantibiootteja. Avaamaton purkki siis. Ongelmana olikin, että viimeinen käyttöpäivä oli ENNEN 10/2008. Siispä oliva muutaman päivän liian vanhoja. Soitin kuitenkin sitten ell ja kerroin asiani. Hänen mielestä niitä voisi kyllä käyttää mutta jos ei parin päivän sisään maha paranisi niin sitten koira näytille. Vieläpä rakas ystäväni ja naapurini Ruut lupasi pyynnöstäni viedä koirat korttelin ympäri ilta kuuden jälkeen, kun itse olisin töissä yhdeksään asti. Lähdin sitten apteekkin ostamaan Canikur-tabletteja Lucalle. Aattelin kyllä pistää pään tyynyyn tunniksi pariksi sen jälkeen mutta oltiinkin ulkona yli kaksi tuntia koirien kanssa kun yllättäen ei satanut vettä. Sai sitten Luca suolensa täysin tyhjäksi samalla reissulla. Kovasti Luca oli ihan oma pirteä itsensä vaikka aamulla oli ollut vähän vaisu kylläkin. Samalla sain paitsi käytyä apteekissa myös koneellisen pyykkiäkin pestyä ja kaikki lattiat vähän lakaistua ennen töihin menoa sekä Lucan töhryisen pyllyn suihkutettua.
Canikur ja antibiootit sekä riisikuuri ovatkin saaneet poikulin vatsan oikein hyvin kuntoon ja kakka oli taas aika kiinteätä tänään. Silti syöttelen lääkekuurin loppuun ja tavalliselle ruualle totutan pikkuhiljaa huomisesta lähtien. Pääosin vielä siis riisiä/raejuustoa/tehobaktia, jota olenkin useamman satsin jo keitellyt kun se riisi ei keitettynä ole kovinkaan säilyvää.
Olin kyllä kiitollinen naapurilleni ja myös siitä että kotona ei odottanut enää haisevaa läjää, koska sen illan työvuoro oli erityisen rankka. Minut kun paritettiin yhteen täysin kokemattoman ja huonosti suomea puhuvan eestiläisen työntekijän kanssa, joka tukeutui minuun - opiskelijaan - ihan  kaikessa. Jouduin siis ottamaan päävastuun kaikesta ja vetämään koko shown ihan omin avuin koko illan ja samalla ohjaamaan tätä pariani, joka vieläpä pyysi minua kesken töiden hoitamaan hänen asunnonhakuasioita ja soittelemaan hänen puolestaan jostakin asunnosta. Kyllähän se työvuoro onnistui ja kaikki saatiin tehtyä tiskeistä pyykkeihin ja roskiksien tyhjennyksiin asti. Asukkaat olivat kaikki valmiina pedeissään, lääkittyinä emätin voiteineen sun muine erikoistarpeineen, jotka olivat jääneet edellisen iltavuoron aikana tekemättä, kun yökkö tuli töihin. Vaan kuitti olin kuin muussattu vihannes sen jälkeen. Koirat ulos, riisiä kattilaan, vähän aikaa netissä ja puolenyön aikaan jo pääsin sänkyynkin. Tänään kun oli se aamuvuoro, johon en sitten millään olisi jaksanut herätä. Yllättäen päivä olikin aika leppoisa (vai tuntuiko se vain siltä kaiken tohinan jälkeen). Sain aloittaa päivän juoksemalla Kivenlahden terveyskeskukseen jättämään erään asukkaan verinäytteen laboratorioon.

Viime viikonvaihde kun oli aikas stressaava sekin. Näyttösuunnitelman teko tuntui sen verran tuskalliselta ja kun oli nuo naapurin pikkukoirat myös yön yli hoidossa niin aika oli todellakin kortilla. Vaan tulihan kaikki hoidettua joskin pikkutunneille istuin pari yötä sitä suunnitelmaa tekemässä. Univelkaa onkin aika lailla vaan ei ole kuin yksi vapaa tällä viikolla, eli sunnuntai.

Ehkä kymmenen vuotta sitten ei olisi tuntunut missään mutta minähän täytän jo puoli vuosisataa kohtapuoliin, joten liian pitkään eletty hektinen rytmi alkaa kyllä ottamaan veronsa. Ja se toinen juttu. 50 vuotta!!! Juhlia pitäisi olan takaa mutta mistäs hemmetistä ne rahat käärin joidenkin vastaanottotilojen ja caterinkien hommaamiseen? Ei ole tuo suku kovinkaan pieni ja ystäviäkin on tullut vuosien varrella muutamia sekä lapsuuden ja nuoruuden ajalta, työtovereiden piiristä että koiraharrastuspiireistä puhumattakaan nykyisistä koulutovereista. Taidanpa yrittää unohtaa koko jutun ja olla leikisti matkalla vaikkapa Timbuktussa.

Työharjoittelun osalta koen läpikäyneeni tulikokeen nyt eikä enää mikään pelota. Minä kun opiskelijana sain ottaa vastuun insuliinpiikeistä ja muista toimenpiteistä (lääkityksestä puhumattakaan), vaikka lain mukaan en ole näistä asioista vastuullinen ollenkaan, sekä sen lisäksi oli minulle annettu tehtäväksi haastatella kolmea suhteellisen hankalaa tapausta puolivuosittain teetetyn muistikapasiteetti-testin merkeissä. Kaksi heistä siis ovat hyvinkin dementoituneita (lue: herkästi stressaantuvia) ja yksi ei kuule oikeastaan yhtikäs mitään. Varmaankin siksi heidät olivatkin minulle annettu :). Vaan yhden kanssa oli eduksi se, että äidinkieleni on ruotsi. Hänkin on lähtökohdiltaan ruotsinkielinen ja uskon, että kun sai tehdä testin omalla tunnekielellään, se auttoi häntä hieman muistamaan jotkut asiat paremmin. Saikin pari pistettä enemmän kuin vuoden alussa tehdyssä testissä.
Sekin homma on nyt plakkarissa. Ensi viikolla onkin näyttöviikko ja, vaikka sen itse sanonkin, olen mielestäni kyllä jo nyt tehnyt sellaisen työn, että K5 pitäisi tulla arvosanaksi. Siis paras numero.

Pitäkää peukkuja, että sen saan. Kyllä se näyttösuunnitelmakin niin hyvä on ja tehty kaikkien kultaisten sääntöjen mukaan, ettei senkään pitäisi arvosanaa mitenkään alentaa.

Ai katos vaan. Tekstiä tuli sittenkin ihan roppakaupalla. Sellaista se on kun aloittaa itsensä purkautumisen niin sitähän purkautuukin oikein tehokkaasti. Joten nyt sitä kuvitusta kehiin ja samalla toivottelen lukijoillemme hyvää pyhäinpävää. Niitä 'pyhäinpäivä' kuviani löytyykin tuolta luontoblogistani.

Auringon pilkahdus purolla

Kalliolla kukkulalla... ja ilma oli teräksenharmaa kun vettäkin tihrutteli. Tarkkasilmäiset voivat nähdä meikäläisen varpaankärjetkin viimeisessä kuvassa. Juu olin minäkin heittäytynyt kanveesiin ja peppuhan siinä kostuikin ettei siinä kovinkaan kauan viitsinyt oleilla.

Pientä graafista kuvaleikkiä näissä 'tusina' kuvissa.

Lenkkeilyä lukuunottamatta pikku tyttöjen yövierailu sujui rauhallisissa merkeissä kun tämä huoltomuija vaan istuskeli naputtamassa ja hiuksiaan repimässä tietokoneen äärellä enimmäkseen. Eivät koirat minua häslänneet vaan kiitettävästi jättivät omaan rauhaani. Vilma on siinä niin sievästi.

Vilman siskolikka Nellikin partioi enimmäkseen eteisen oven luona alkuillan. Ettei vaan jäisi huomaamatta jos oma mamma tulisikin takaisin pikapuoliin. Nelli onkin sellainen mamman tyttö, että...
Vähän niinkuin Luca on mamman poika.

Omiksetkin vetelivät hirsiä. Ljuba ja Vilma ovatkin aisapari, sillä Vilmalle Ljuba on idoli ja esikuva. Vilma kovasti aina Ljubaa mielistelee kaikin keinoin ja Ljuba hyväntuulisesti on kuin ei huomaisikaan vaikka häntä aina heiluu vimmatusti kun Vilman tapaa.

Luca useimmiten partioi mamsin tuolin alla kun mamsi on koneella. Siinä pitää varoa miten jalkansa asettelee.

Seurallisena pikkuneitinä Vilma kuitenkin päätti parkkeerata itsensä sängyn päälle samaan huoneeseen hoitotädin kanssa...

...ja kohta siellä oli koko revohka. Nellillä narttupöksyt jalassa kun juoksuaika oli meneillään. Näyttää neitonen tarkkailevan, ettei porukan ainoa miespuoli vain salaa pääse persuksiin hiipimään. Lucahan on siis leikattu eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Vierailun virallinen poseerauskuva keittiössä. Ljuban silmissä on kissamaisen paljon valoreseptoreita ja salamavalokuvissa sen silmät loistaa aina kuin Naantalin auringot aivan keltaisena (mikä ei nyt tässä mustavalkokuvassa erotu kylläkään).

Ljuba rannalla auringonheijastuksen kaverina

Kukkuluuruu! Onko siellä ketään kotona?

Siellähän sinä olet... Täytyy myöntää, että hemskutin komea koira oletkin, sinä vedenalainen kaverini.

Mitäs kummaa sä täällä toljotat oikein?
No kato nyt. Tuolla alhaalla on niin komea koira että... ja nyt siihen tuli toinenkin koira. Vaan se ei kyllä ole yhtä komea.

Täytyy myöntää, että joskus menee noi veikan jutut yli selkäpuoleni hilseen. Jos toljottaa veteen pitää niin sitten haetaan katseella aluetta, mistä nuo sorsien vääk vääk vääk -äänet kuuluu.

Siellähän niitä onkin oikein iso liuta... vaan ihan liian kaukana.

Mikäs se siellä on?

Tulepa alas sieltä ja hyppää Ljuba-tädin suuhun.

Enkä tulekaan. Tule itse tänne ylös - jos pääset. Lälläslää!!

Enkä ole koskaan, ikinä ketään jahdannut...

Tällai vaan kellin ja aurinkoa otan ... aina.

On se oikeesti jahdannut ja tehnyt pahempaakin...

Kantelupukki! Itekin jahtaat. Nih!


Vaan minuapa ette kiinni saa. Teidän mamsi olisi kyllä voinut minut aamusella litistää mutta eipä litistänytkään vaan jarrutti auton, että pääsin turvallisesti tien yli.

Sen pituinen jaaritus tuli tällä kertaa ja hetki sitten saivat koissutkin sitä kaipaamansa huomiota oikein kunnolla kun pidettiin sellainen kunnon leikkipaini ottelu ja lelujen jahtaamissessio mitä ovat lähipäivinä kaivanneet. Ljuba viilipyttykin leikki niin, etten ole ikinä nähnyt sen olevan niin raikulipäällä.  Arvatkaa tuliko siitä hyvä olo?

Tuli kyllä - mahtava.